Iotain merkityxen päle tehelist

Kirkenä itselleni kiiruhdan kirjaamaan tulevia vastuksia (hmm, lähinnä sanan sähköopillisessa merkityksessä kait): Oxen in the Sun, Auringon härät, luku – tai episodi, niin kuin niitä englannissa sanotaan – 14. Siinä Joyce avaa varsinaisen, sanotaanko pastisserian (palaan joskus siihen, että sana pastissi, siinä mielessä kuin parodian ja pastissin sanotaan olevan tyypillisiä ”postmodernistisia” keinoja, ei kylläkään oikeastaan missään sovi Joycen tapaan käyttää lainattua materiaalia): synnytyssairaalaan sijoittuva jakso on samalla englanninkielisen proosan sikiöhistoria. Siinä on tapana erottaa yhdeksän (kuinkas muuten) jaksoa, joita kutakin hallitsee tietyn tyylikauden (ja kirjailijan) sanonta – keskiaikaisten roomalaispappien loitsuista Thomas de Quinceyn ja Dickensin kautta erilaisia silloisia nykyslangeja sekoittavaan loppujaksoon: ”The Deity aint no nickel dime bumshow. I put it to you that He's on the square and a corking fine business proposition.”

Otetaan vaikka tyyleistä järjestyksessä toinen, jonka mallina ovat varhaiset Sallustius- ja Tacitus-englanninnokset, Saarikoskella näin:

Yleisesti arvioidaan sellaisen henkilön äly kaikkea muuta kuin teräväksi joka olipa kysymys mistä tahansa sellaisesta asiasta jota viisaudella siunatut kuolevaiset pitävät enimmän harrastuksen arvoisena on tietämätön seikasta jota (...)

jne. Tämä on syntynyt Joycen alkutekstistä, hiukan ”suomentaen”. Toimiihan se tuollaisena vanhahtavan- perinpohjaisen tyylin parodiana, mutta ainakin yksi pointsi menetetään: se, että Joyce tahtoo matkia myös muinaista kääntämistapaa, jossa ”omat” sanat ripustettiin melko suoraan latinan syntaksiin. Mutta miten tämä olisi välitettävissä? Joycen suora kääntäminen tuohon muinaiseen tapaan ei oikein tunnu riittävän: olisikohan nykysuomi syntaksiltaan lähempänä latinaa kuin englanti? Ja onko ylipäänsä ajateltavissa ”käännöksen käännöstä”?

Yksi keino, jota harkitsen, on koko tämän tekstitason siirtäminen tässä suomalaisen kirjallisuuden historiaan. Tämä olisi jälleen esimerkki tekijän ”tarkoituksen” seuraamisesta tekstin kirjaimen sijasta. Esimerkkijakson matkittaviksi tarjoutuisi siten Agricola, jotenkin näin:

Caicilta on sen ihmisen ymärrys nähtävä ylen kechnost merkille-panevax koscein kaiken-laisia asioita ioden päle enin pidetän hyödyxi taiolisen taion kera siunatuilt cuolevaisilt tutciskela ioca niin ignorant sen-päle on minkäs ne enimmät opis perehtynhet ia warmast temen-cautta ialon hengens coristuxex cunioituxen ansaitzevat alati yhest suust wakutaen tähele-paneuat että ne muudedavat muundaen ei minchän ulkonaisen hyven taholt se cansa-cunan ricaus voimalisemin ilmeixe kuni mitaten sen muqan quincas pitkäle ethen-cäsin on kechkeynyt sen huolen-pito siithe elemen iatkuvaisest iuoxust ioka puuduman iäden se caiken pahan alcuiuur on site-wastoin siugnauxen cautta lhesne-ollen muodostaen se warman merkin qaiki-woivan luonnon rehdist hyven pidost. Sillä cuka on se ioka mitän merkityxen päle tehelist ymertänyt on eiqä cäsittämen phäsyt ole ette se vlconainen loisto uoip olla sen alas-pein uieddäwän toelisuen pinta-gimalus tahi cuca päin-uastoin niin valistuxelt puudesen ieny eteis merkile-pane ete kuni mikhän sen luonon hyve ei sen sichiämisen auvon cera kilvale cycene niin on ioca-pahisen oicea-mielisen cansa-laisen niiden nuhdelisjuden ia celvouden ylös-rakentaiax tuleman cutca henen callaisensa ovat ynne wauistuxen cera pelcämän eteis vaan sitä ionka henen kansans meneisydes neuvol alule on pannut sijtte uast-edes wähimmen taion cera toimeen-saatedais kas jos corsqea meno vächimiten sen esi-isilt cunialisest edes-saadedun häuyn siine-märin alas-waiwutant olis etes ylen-mhärin pelcemätön olis hen cen tochtix tehendhämän-nousta eteis kenelkän enimhän vihan ansaitzewat loukkaust oleman pidä kuni etä sen unchoitavan laiminljyönnin helman iätedäis se euangelinen cäscy unnä lupaus ionka cautta igapahinen cuolevainen yldäkyllheisyyden toiwon tahi köyhyen pelon qera sihen toistuwaisen synytyxen tehtäwhen ueluolinen on?

Tämäkin on puolentoista vuoden takaa, ensimmäisiä kokeiluja, ja olen tietoinen siitä että sen sisältää eestimäisyyksiä, vaikka en koo-oo kieltä varsinaisesti hallitsekaan (muinoin, ammattikääntäjän päivinäni, otin kyllä hulluuksissani käännettäväksi jotain, joka ei nyt ihan ollut uuden tasavallan perustuslaki mutta jotain melko virallista kyllä: siitä opin viehättävän sanan ”iseseisvus”, ”itsenäisyys”). Houkuttaa jatkaa tuolla linjalla: jos ei muusta syystä, niin jotta pakottaisin itseni lukemaan lisää Ahoa ja Kiantoa, ehkä jopa aloittamaan Linnan. Tästäkin tietysti näkee, että se historialinen perspeqtivi näin kyllaqin kawentujs, mutta olisiko se sitten mikään enimhän vihan ansaitzewa loukkaus – kun sitä selvästi näyttäisi vaativan, mitä merkityxen päle tehelist ymertämen unnä cäsittämen olen phäsyt?

Samaan aikaan toisaalla olen jatkanut Wandering Rocksin tutkiskelua. Luin myös netistä Jeff Mathewesin artikkelin Joyce Lost in Opryland, jossa lukua vertaillaan Robert Altmanin Nashvilleen. Tosiaan: kaikissakin Altmanin leffoissa on paljon jotain tässä mielessä joycemaista. Mathewes mielestäni ylitulkitsee ja pakosta vähän latistaa, sanoisinko kerronnallistaa Joycea – ja olin huvittunut, kun heti löysin häneltä esimerkkejä siitä kriitikonkielestä, josta edellisessä postissani koin pidättyä: ”(...) apparently chaotic style that, upon closer inspection, is revealed to be intricately and carefully structured (...)” Ja: ”(...) chance occurrences reveal subtle relations among various subjects that are both enveloping and deep.” Mutta esimerkiksi havainto siitä, miten kumpaakin hallitsee tietty nostalgia suhteessa menneeseen poliittiseen kulta-aikaan, jota Altmanilla edustaa Kennedy, Joycella Charles Stuart Parnell (josta lisää joskus myöhemmin), on valaiseva, ja Mathewes myös tarjoaa ihan kääntäjääkin auttavaa lisätietoa Joycen tekstin poliittisista alluusioista (joista myös lisää toiste).

Sillävälin: blogi on otettu hienosti vastaan: eilen jo näyttäisin saaneen satakunta lukijaa! Karrin ja Raunon lisäksi tässä ovat maininnoillaan auttaneet ainakin Anita Konkka, Kasablogin Jussi, sekä minh (minhin haarakonttori) – kiitokset myös teille, huomio velvoittaa! Se sai myös miettimään ylöspanollisia kysymyksiä: olen alkanut koota Joyce- ja Ulysses-linkkejä, jotka ennen pitkää tullevat kirjavoimaan oikean marginaalin (mutta haluan ensin miettiä, millaisin kriteerein ne valitsen). Tästä syystä en ainakaan heti laita laitaan vakiotyyppistä blogrollia, vaan linkki linkistä livahtaa varsinaiselle saitilleni. Kommenteista taas ajattelin, että en lähde itse inttämään pikkulaatikossa, vaan otan asioita esiin tässä, sopivin kohdin, nyt tai myöhemmin. Lisää vaan palautetta siis!

(Minh on enimmältään oikeassa ”Stately, plump” -asiassa. Saarikosken ratkaisu on rytmisesti perusteltu, niin myös minun – vaikka onkin hyvin väliaikainen, ja väärä: ”Lihava Buck” toistaa minusta alkutekstin poljentoa paremmin kuin ”Pulska Buck” tekisi. ”Statelystähän” joyceiitit kiistellevät viimeiseen bloomsdayhyn: se on sekä adverbi, ”arvokkaasti” jne. , että adjektiivi, ”juhlallinen”, ja ”komea” myös; Ulysseksen lauserakenteessa se minusta lukeutuu pikemmin adverbiksi, joskin tavalla, jota ei ole helppo suomessa toistaa.)

Todentuntua mustassa aukossa

Minun harharetkeni Ulyssekseen on kulkenut luvuilla lueteltuna näin: 11, 1, 2, 3 (tammi-helmikuussa 2004), 18, 4, 7, 5, 6, 10 (joulukuu 2004-tammikuu 2005). Muista mainituista on kertaalleen työstetyt versiot, 10, keskimmäiseksi sanottu, on kesken. Tänään kaivoin sen esiin ja työstin koko iltapäivän – seuraten samalla syrjäsilmällä F1-kisaa – ja illan.

Luku 10, Wandering Rocks, on Ulysseksen keskimmäinen myös siinä mielessä, että se toimii nikamana alkupuolen perinteisemmän kerronnan ja lopun hellittämättömän eksperimentoinnin välillä (johon tosin jo luku 7, Aeolus, on valmistanut). Luku 10 on myös mikrokosmos: koostuu 19 jaksosta siten, että kun jätetään ihan keskimmäisin laskuista, loput 18 peilaavat koko teoksen lukuja, joita on sama määrä. Eivätkä sitten kuitenkaan: vastaavuus on olemassa vain tällä kaavan tasolla, oikeastaan vain jotta sen sisällä sitten voisi tehdä mitä mielii. Wandering Rocks tarjoaa pikaotoksia eri puolilta Dublinia kello kolmen tienoilla ensimmäisen Bloomsdayn iltapäivällä. Joycen kaavassa sen tekniikaksi on merkitty ”labyrintti”. En sanoisi kriitikonkielellä, että Joyce yhdistelee ”näennäisesti toisiinsa liittymättömiä” henkilöitä, episodeja ja näkymiä paljastaakseen sitten lukijalle niiden ”todelliset yhteydet”. Pikemmin hän kokkaa ”todella toisiinsa liittymättömistä” paloista ja aineksista päästäkseen sitten leikkimään loputtomalla määrällä näennäisiä, enemmän tai vähemmän mahdollisia yhteyksiä ja tulkintoja. Esimerkkinä vaikkapa luvun seitsemännessä jaksossa – ainoan kerran koko romaanissa – vilahtava Blazes Boylanin sihteeri,”neiti Dunne”, joka näyttää vaihvihkaa selailleen ”Capel streetin kirjastosta” lainaamaansa viihderomaania The Woman in White: ”Too much mystery business in it. Is he in love with that one, Marion?” Kuka “he”? Kirjassa (se on oikeasti olemassa ja sen on kirjoittanut Dickensin apulaisenakin työskennellyt Wilkie Collins (1824-1889)) “hän” olisi Falstaff-hahmoinen italialainen kreivi Fosco, mutta ”that one” silloin eräs Marian Halcombe. Marion olisi tietysti Marion (Molly) Bloom, ja ”hän” silloin Boylan. Mutta mihin kaikkeen silloin viittaa seuraava lause, joka alkaa ”Change it and get another...”?

Vastaava logiikka muuten pätee Ulysseksen paljon puhuttuihin ”homeerisiin paralleeleihin” (niin kuin englanniksi sanotaan). Niissäkin kiinnostavinta on, että niitä ei millään yleisellä – ainakaan juonen – tasolla lainkaan ole. Juuri niin niitä voi, yksityiskohdissa, olla niin paljon, tyhjentymättömästi. Luvussa 10 vastaamattomuus on silti ihan omaa laatuaan: Wandering Rocks, oikeammin ehkä Symplegades eli ”Clashing Rocks” eli suomeksi ”Loukkurit”, on jakso jota Homeroksen eepoksessa nimenomaan ei ole, koska Odysseus valitsee sen sijasta toisen Kirken ennustamista pahoista, Skyllan ja Kharybdiksen. On luontevaa – ja tyypillistä joycemaista ironiaa – koostaa Ulysseksen keskelle musta aukko jostakin, jota ei alun perinkään ollut... Mutta onko aukko sittenkään musta? Yksi juttu Wandering Rocks -jaksossa on, että siinä on enemmän todellisia henkilöitä kuin missään muualla Ulysseksessa: Isä Conmee, Veli Swan, Bessie Sheehy, kansanedustajanrouva, tämän kolme poikaa (Joycen opiskelukavereita), isä Bernard Vaughan, Jack Sohan, panttilainaamonpitäjä, Gerald Gallaher, Brunny Lynam, Dennis J. Maginni, lady Maxwell, rouva M’Guinnes, William Gallaher, Grogan, tupakkakauppias, Daniel Bergin, pubinpitäjä, Harry J. O’Neill, hautausurakoitsija, (William) Youkstetter, (sian)lihakauppias (tai teurastaja – miten kääntää?)... vasta pastori Nicholas Dudley, käännöksen liuskalla 5, ei ole ihan suoraan jäljitettävissä todella eläneeseen henkilöön (lähin mahdollinen vastine on muuan pastori J. D. Dudley...). Pintatasolla pirstaisin luku on kuin onkin teoksen todentuntuisin, ja alleviivaa näin ohimennen kaiken muun sepiteluonnetta. (Joskaan ei naiivisti: yksi luvun piirteitä ovat tutkimuksessa interpolaatioiksi kutsutut pistokkaat: kesken näköjään koherentisti etenevän kerronnan tulee äkkiä rivi pari jossakin toisessa jaksossa, toisella puolen Dublinia samaan aikaan tapahtuvasta. Näissä on usein samaa päättömyyttä kuin formulaselostajien ajantajussa: ”MacLaren on tällä kaudella näyttänyt saaneen ajokkinsa todelliseen iskuun, samalla kun Jenson Button kurvaa varikolle...”)

Vaeltavien kallioiden jälkeen Joycen eepos seilaa Seireenien lumopiiriin: heidät nähdään jo luvun 10 lopulla, kenraalikuvernöörin kulkuetta ihailemassa. Luku 11 on tekniikaltaan mahdollisimman kaukana 10:stä: ei kerrontaa ollenkaan, vaan kielellä näyteltyä musiikkia. Oman työni aloitin siitä, ja viime vuoden helmikuun versio on yhä ladattavissa Word-muodossa sivustoltani: http://www.leevilehto.net/ulysses. Yksi Seireenien outouksia on, että seireenit (baarineidit) eivät siinä laula; sen sijaan laulavat heidän houkutustensa kohteet, Ormondin baarissa vetelehtivät dublinilaisnuorukaiset, -miehet ja -ukot. He laulavat lemmestä, kyllä, mutta eivät vain siitä. Luvun loppua hallitsee ”bass-baritoni” (vrt. olutmerkki!) Ben Dollardin laulama balladi ”The Croppy Boy” (Saarikosken hilpeän anakronistinen käännös on ”Nuori kapinallinen”... mutta miten kääntää ”croppy”, ”croppies”, nimitys jolla viitataan vuoden 1798 englantilaisvastaisen kapinan osanottajiin ja joka tarkoittaa oikeastaan ”pulipäätä” (”cropped-down hair”)?). Balladissa nähdään aivan toisenlainen petollinen houkuttaja. Laitan sen tähän tuolloisena pikakäännöksenäni:

”Oi miehet uskolliset, hyvät te,
pojalle kertokaatte kolkuttavalle,
tääl’ onko Pappi? Kotona isä Green?
Kerallaan haastaa tahtoisin mä niin.”

”On toki täällä, saapuvilla hän.
Saat haastaa kanssaan jälkeen tuokion.
Hetkinen vain, kun ensin tiedustan,
isämme pyhä josko yksin on.”

Autioon eteiseen on poika saapunut –
kolkosti askeleensa siellä kaikunut.
On synkkä kammar’ tyhjä, alaston,
Pappi kauhtanassaan istuu, nuhteeton.

On poika polvistunut synnit kertomaan;
Nomine Dei, jo nousee huuliltaan;
hän Mea culpass’ itkuun puhkeaa
ja sitten sopertaen jatkaa tarinaa:

”Saartohon Rossin päättyi isän tie,
taistelu Goreyn veljet rakkaat vei,
mä yksin nimest’, suvust’ jäljell’ oon,
nyt Wexfordiin mä meen, käyn joukkohon.

”Kolmasti paaston aikaan kenties kirosin,
ja kerran messuhetkell’ jäin kai leikkeihin,
ohitse kirkkomaan kun riensin kiireissäin,
äitini sielu silloin siunaamatta jäi.

”En pahaa tahdo toki kellekään,
maatani rakastan vain yli kuninkaan.
Nyt pyydän: matkaan minut siunatkaa,
kuoloonkin valmis oon, jos tarvitaan.”

On Pappi vaiti: kumma kalskahdus
mietteistä poikasemme havahduttaa nyt.
On poissa viitta: asu purppuraa:
upseeri julmin silmin seisoo edessään.

On katse armoton – ja ääni karhea,
ei työnä siunata, vaan kirous kauhea:
”Ajatus hyvä, sulta, tänne saapua,
on tunti elämää vain sulla jäljellä.

”Etäistä virtaa seilaa kolme venhettä:
yhdessä niistä pappisi, jos hengissä,
tää talo meidän on, ja Kuninkaan,
siis Aamen pettureille: sitten killumaan!”

Genevan parakeilla kävi kuolemaan,
Passagess’ laskettihin poveen maan.
Te miehet hyvät, kansa rauhainen,
puolesta rukoilkaatte kapinallisen.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, että Joyce ei suinkaan ollut yksioikoisesti ”vapaan taiteen” asialle omistautunut ”porvarillinen intellektuelli”, niin kuin yhä – tai taas? – herkästi väitetään. Ulysses on muun ohella aikansa Irlannin politiikan eikä vähiten Englannin ja Irlannin suhteen monitahoinen analyysi, vaikka (tai pikemminkin koska) ei välittömiä poliittisia kantoja ota tai annakaan. Voi olla että minulla on tästä jatkossa vielä muutakin sanottavaa.

Jatkossa. Karri Kokko ja Rauno Räsänen ovat ehtineet onnitella siitä, että olen ryhtynyt blogaamaan: kiitos! Molemmat näyttävät pitävän tätä ”oikeana” bloginani, oman sivustoni pseudosellaisen sijasta. Tämä on ehkä paikka täsmentää, että aikomukseni on mieltää blogini nimi kirjaimellisesti: se on siis Joycen Ulysseksen suomennostyön reunamerkintöjä, siitä kirpoavia mietteitä ja kysymyksiä varten. Mailissa Rauno ehätti myös varoittaa, että blogaamiseen voi jäädä koukkuun. Tämä on tavallaan tarkoituksenikin: että blogi olisi henkireikä, lepotuoli työn vierellä, ja mahdollinen grafomania sitten piiskuri työtuolin takana.

It seems James is to blame

Joskus on alettava, jostain. Miksei nyt, alusta:

Stately, plump Buck Mulligan came from the stairhead, bearing a bowl of lather on which a mirror and a razor lay crossed. (Joyce, 1922)

Komea, pulska Buck Mulligan tuli portaidenpäästä kädessään vaahdokekuppi, jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu ristiin. (Saarikoski, 1964)

Lihava Buck Mulligan tuli ylväästi porraspäästä kantaen vaahdokekulhoa, jonka päällä peili ja partaveitsi lepäsivät ristissä. (minä, helmikuu 2004)

Keskiviikkona kirjoitin, hyvin nopeasti, kolmisen liuskaa saatteeksi Kerberoksen tulevassa käännösnumerossa julkaistavaan pätkään Seireeneistä. Siinä nostin esimerkeiksi käännösvalintani ”kantaen”, ”kulho” ja ”lepäsivät” – perustellen niitä kaksinaamaisesti sekä sillä, että ”niinhän Joyce kirjoitti” että väittämällä alkutekstin ilmauksia ”lainoiksi” (viktoriaanisesta proosasta), siis: ”ei kirjoittanut”.

Alati provokaatioihin altis mieleni kiirehti tuosta päättelemään, että itse asiassa en käännäkään kirjaimellisesti tekstiä (”mitä siinä lukee”), vaan vanhanaikaisesti ”Joycen tarkoituksia”. Nyt luen Tim Conleyn kirjaa Joyces Mistakes (huomaa puuttuva heittomerkki, vrt. Finnegans Wake), jonka luvuilla on hyviä nimiä kuten ”Multiple Joyce Questions” tai ”Quashed Quatatoes” (”Sitaattisilppua”, joku voisi kääntää, mutta olisiko hän silloin kääntänyt myös vääntämisen?). Sivulla 57 Conley lainaa M. Keith Bookeria: ”often [Joyce’s] authorial intention is apparently that one should not grant interpretive authority to authorial intention.” Jotain tuollaista kait minäkin tarkoitin...

Lukuisten muiden akateemisten vastineidensa tavoin Conleyn kirja ei juurikaan auta kääntäjää itse teossa – toistaiseksi poikkeuksena havainto perienglantilaisen Hainesin nimestä: vrt. ransk. la haine, viha. Ja uusi tulkinta tämän repliikistä ”It seems history is to blame.”: [making] history is to blame. “Historiaa siitä kaiketi on syyttäminen”, minulla näköjään lukee nyt. ”Kaiketi” ja verbimuoto tuossa tavoittavat valloittajan alentuvan-kopeaa puhetapaa. Sivumerkitys häivähtäisi, sävyn säilyessä, jos kirjoittaisi: ”Sanoisin, että historiaa on syyttäminen.”

Conley myös kertoo Beckettin kertoman anekdootin ajalta jolloin tämä toimi Joycen sihteerinä. Kesken sanelun ovelle koputettiin ja Joyce vastasi: ”Come in!” Beckett, joka ei kuullut koputusta, kirjasi kuuliaisesti muistiin. Myöhemmin, sanelua tarkastaessaan Joyce ihmetteli, mistä tuo siihen oli tullut. ”Mutta niinhän sinä sanoit...” Joyce käsitti, tuumi hetken, ja päätti sitten: ”Let it stand.” Paljon tällaista ”comes in” myös Ulysseksen käännökseen, sanoisin jopa että sitä enemmän, mitä tarkemmin yrität seurata, niin, yhtä hyvin ”tekstiä” kuin olettamiasi ”tarkoituksia”. Ja vähintään yhtä paljon (alkutekstissä olevaa) jää tulematta, siirtymättä. It seems James is to blame. Näet, kenen, tai keiden, kirjoittama tämä - nestemäinen, herkullinen - teos on (oma monivalinta- kysymykseni)? Vastaus: no, ainakin James Joi-Sen ja Seims Söi-Sen.