The Finnish Ulysses

Näyte ja performanssi

2007-06-08T05:27:00.000+03:00

"Aeolus" (luku 7) luonnoksena tammikuulta 2007: täällä (pdf).

Huom. myös "James Joi Sen, Tseims Söi Sen": taitelija Erkki Soinisen ja minun tunnin performanssi Kuopion Kirjakantti-kirjallisuustapahtumassa sunnuntaina 9. syyskuuta 2007 alkaen kahden-puoli-kolmen tienoilla iltapäivällä Kirjakahvilassa (Korttelimuseon Museokahvilassa). "Kannibalistisia näkökulmia Ulyssekseen": Erkki käyttää videokameraa, minä ääntä. Kirjakantti, käsiohjelma (pdf).

Kantapää

2007-05-15T07:03:00.000+03:00

Lauantaina, 11. toukokuuta olin Pasi Heikuran haastateltavana tästä projektista Aristoteleen kantapää -ohjelmassa. Mitä siinä sanoin, ehkä osaltaan selittää miksi tämä blogi on jäänyt näin kesannolle. Kun työskentelen "puuskittaisesti", juuri puuskien aikana - jolloin olisi jotain sanottavaa - siihen ei jää aikaa. Vaan ken tietää, ehkä tämä muuttuu. Sillävälin, haastattelu on kuunneltavissa täällä.

Vesimäisyyden yhteensopimattomuus nerouden erehtyvän ainutkertaisuuden kanssa

2006-06-16T12:05:00.000+03:00

Tämä lienee yhtä hyvä päivä kuin mikä muu tahansa signaloida lyhyesti – vaikka vain käännösnäytteellä – että projektini ei ole jäissä, vaikka siltä voisi näyttääkin. Totta on, että minulla on menneenä talvikautena ollut runsaasti muutakin ajateltavaa – jos kohta ajattelemisesta on usein vaikea sanoa, mikä on muna mikä kana: ehkäpä minullekin joskus vain käy kuten Juutas Käkriäiselle, jota silloin, kun oli "vaikeaa päästä hommaamisen alkuun", alkoi kiinnostaa lukeminen, "ja pahat olivat silloin hänestä valtakunnat, Turkin sodat, ja kaikki".

No, talvikauden tulosta ovat versiot loppupuolen luvuista 16 ja 17. Työ on nyt noin puolessa välissä, ja tähän asti tapahtuneen perusteella sen valmistuminen ensi talvikauden aikana ei suinkaan ole mahdotonta – varsinkin kun jäljellä on lähes vain kielellisesti kiinnostavimpia jaksoja, kuten "Auringon härät" ja "Kyklooppi". Oman lisänsä motivaatioon antaa Miika Mutasen rinnakkainen Finnegans Wake -projekti, jonka linkitän oheen.

Siis se näyte, ajankohtaisesta aiheesta. Se on luvusta 17, Ulysseksen katekismuksesta, joka kysymys/vastaus-muodollaan muun ohella osoittaa, miten käsittämättömältä maailma voi alkaa näyttää kun sitä pyritään oikein perin pohjin käsittämään. Bloom ja Stephen ovat pitkän päivän päätteeksi hoippuroineet Bloomien Eccles Streetin kotiin, Bloom laittaa Stephenille teetä ja joutuu sitä varten kääntämään vesihanaa:

     Mitä Bloom näki hellalla?
     Oikealla (pienemmällä) levyllä sinisen emalisen kasarin; vasemmalla (suuremmalla) levyllä mustan rautaisen kattilan.

     Mitä Bloom teki hellan luona?
     Hän siirsi kasarin vasemmalle levylle, nousi ja kantoi rautaisen kattilan pesualtaalle juoksuttaakseen vettä kääntämällä hanaa päästäen sen virtaamaan.

     Virtasiko se?
     Kyllä. Wicklowin kreivikunnassa sijaitsevasta Roundwoodin säiliöstä kuutiotilavuudeltaan 2,400 miljoonaa gallonaa, siivilöityen maanalaisen akveduktin lävitse, johon kuului pääsuodatin yksinkertaisine ja kaksinkertaisine putkistoineen, alkuperäisiltä valmistuskustannuksiltaan 5 puntaa jaardi, Darglen, Rathdownin, Glen of the Downsin ja Callowhillin kautta 26 eekkerin laajuiseen säiliöön Stillorganissa, 22 englantilaisen mailin etäisyydellä, ja sieltä, tasaustankiston kautta, kaikkiaan 250 jalan pituuskaltevuudella kaupungin rajalle Eustace bridgen kohdalle, ylemmällä Leeson streetillä, jos kohta pitkittyneen kesäisen kuivuuden ja 12 1/2 miljoonan gallonan päivittäisen käytön johdosta vesi oli laskenyt ylisyöksypadon kynnyksen alapuolelle, mistä syystä kaupungin tarkastaja ja vesilaitosinsinööri Spencer Harty, C. E., oli vesilaitoslautakunnan määräyksestä kieltänyt kunnallisen veden käytön muihin kuin kulutuksen tarpeisiin (näin ennakoiden mahdollisuutta, että olisi turvauduttava Grand ja Royal-kanavien juotavaksi kelpaamattomaan veteen kuten vuonna 1893), varsinkin kun Etelä-Dublinin Köyhäinhoitolaitoksen, huolimatta siitä että sen annos oli 15 gallonaa päivää ja köyhimystä kohden 6 tuuman annostusputkella syötettynä, oli mittarinluennassa todettu tuhlanneen 20000 gallonaa yössä, minkä oli lausunnollaan vahvistanut kaupungin lakimies, Ignatius Rice, asianajaja, ja näin tuottaneen vahinkoa toiselle yleisön osalle, oma- ja vakavaraisille, terveille veronmaksajille.

     Mitä ihaili vedessä Bloom, sen rakastaja, -laskija ja -kantaja, palatessaan hellan luo?
     Sen universaalisuutta: sen demokraattista tasa-arvoisuutta ja uskollisuutta luontoaan kohtaan sen hakiessa oman tasonsa: sen suurta määrää valtameressä Mercatorin projektiossa; sen luotaamatonta yli 8000 sylen syvyyttä Sundamin haudassa Tyynessä valtameressä: sen aaltojen ja pinnan hiukkasten levottomuutta niiden vieraillessa vuoroon sen rantaviivan joka ainoassa kohdassa: sen yksiköiden riippumattomuutta: meren tilojen vaihtelevuutta: sen hydrostaattista liikkumattomuutta tyvenellä; sen hydrokineettistä laajenemista matalimman ja korkeimman nousuveden aikana; sen asettumista hävityksen jälkeen: sen steriiliyttä napojen läheisillä maajäillä, arktisilla ja antarktisilla: sen ilmastollista ja kaupallista merkitystä: sen 3-1 enemmyyttä maapallon kuivaan alueeseen nähden: sen epäämätöntä ylivaltaa sen levitessä neliöpeninkulmittain yli päiväntaasajan alapuolisen Kauriin kääntöpiirin taa jäävän alueen: sen esihistoriallisen altaan monivuosisataista vakautta: sen kellanruskeaa pohjaa: sen kykyä liuottaa ja liuoksina pitää kaikki liukenevat aineet mukaan lukien miljoonia tonneja arvokkaimpia metalleja; sen aiheuttamaa hidasta niemimaiden ja saarien eroosiota ja miten se lakkaamatta muodosti samasijaintisia saaria, niemimaita ja alasviettäviä kallioniemekkeitä: sen tulvalietteitä: sen painoa ja tilavuutta ja tiheyttä: sen häiriintymättömyyttä laguuneissa ja ylänköjärvissä: sen värien vaihtelua kuumissa, lauhkeissa ja kylmissä vyöhykkeissä: sen kulkukelpoisia haarautumia mantereellisiksi järviäkäsittäviksi virroiksi, yhteenvirtaaviksi valtamereenlaskeviksi joiksi sivujokineen sekä merivirroiksi: golf-virraksi, pohjoiseksi ja eteläiseksi päiväntasaajavirraksi: sen rajuutta merenvavistuksissa, pilvenkirnuissa, painevesikaivoissa, purkaumissa, tulvissa, akanvirroissa, nousuissa, jälkimainingeissa, maanselissä, vedenjakajissa, geysereissä, putouksissa, kuiluissa, syövereissä, tulva-aalloissa, vedenpaisumuksissa, kaatosateissa: sen valtavaa ahorisontaalia kaarta maapallon ympäri: sen salamyhkäisyyttä lähteissä ja latentissa kosteudessa jonka taikavarvut ja kosteusmittauslaitteet paljastivat ja josta esimerkkinä on Ashtown gaten muurissa oleva reikä, ilman kyllästys ja kasteen tislautuminen: sen koostumuksen yksinkertaisuutta, kaksi rakenneosaa vetyä ja yksi rakenneosa happea: sen parantavaa vaikutusta: sen kantokykyisyyttä Kuolleessa meressä; sen sinnikästä läpitunkevuutta puroissa, laskuojissa, puutteellisissa patorakennelmissa ja laivanrunkojen vuodoissa: sen ominaisuuksia puhdistaa, tappaa jano ja tuli, ravita kasvikuntaa: sen erehtymättömyyttä mallina ja esi- ja perikuvana: sen muodonmuutoksille höyryksi, sumuksi, pilviksi, rännäksi, lumeksi, rakeiksi: sen voimaa tanakoissa vesiposteissa: sen muotojen vaihtelevuutta kapeikoissa ja poukamissa ja lahdissa ja valkamissa ja raumoissa ja laguuneissa ja atolleissa ja saaristoissa ja salmissa ja vuonoissa ja suistoissa ja suppilosuissa ja merenlahdissa: sen lujuutta jäätiköissä, jäävuorissa, ahtojäissä: sen notkeutta sen käyttäessä hydraulisia myllyjä, turbiineja, generaattoreita, sähkövoima-asemia, valkaisulaitoksia, nahkatehtaita, pellavatehtaita: sen hyödyllisyyttä kanavissa, joenuomissa milloin purjehduskelpoisia, uivissa ja kiinteissä tokissa: sen potentiaalista energiaa joka voidaan vapauttaa valjastamalla vuoksi ja luode ja tasolta toiselle putoavat kosket; sen vedenalaista kasvistoa ja eläimistöä (äänetöntä, valonarkaa) joka numerollisesti elleikään kirjaimellisesti kuuluu maapallon asukkaisiin: sen kaikkiallisuutta, sillä sitä on 90 % ihmiskehosta: sen huurujen vahingollisuutta järvien marskimailla, tappavissa letoissa, pilaantuneessa kukkavedessä ja vähenevän kuun aikaisissa seisovissa lammikoissa.

     Sijoitettuaan puoliksitäytetyn kattilan nyt palaville hiilille, miksi hän palasi yhävirtaavan hanan luo?
     Pestäkseen likaantuneet kätensä osittain käytetyllä palalla Barringronin sitruunantuoksuista saippuaa, johon paperi yhä oli takertuneena, (ostettu kolmetoista tuntia aikaisemmin neljällä pennillä, yhä maksamatta), raikkaassa kylmässä ei-koskaan-ja-alati muuttuvassa vedessä ja kuivatakseen ne, kasvot ja kädet, pitkään punareunaiseen hollanninpalttinaiseen liinaan, joka oli ripustettuu puiseen pyörivään kelaan.

     Minkä syyn Stephen esitti kieltäytymiselleen Bloomin tarjouksesta?
     Että hän oli vesipelkoinen, vihasi kastamalla tapahtuvaa osittaista ja upottamalla tapahtuvaa täydellistä yhteyttä kylmään veteen, (hänen viimeksi uituaan edellisvuoden lokakuussa), vierasti lasin ja kristallin tapaisia vesimäisiä aineita ja suhtutui epäillen ajattelun ja kielen vesimäisiin piirteisiin.

     Mikä pidätti Bloomia antamasta Stephenille hygieenisiä ja ehkäisyteknisiä neuvoja, joihin tulisi lisätä ehdotuksia koskien pään ennaltakastelua ja lihasten kiinteyttämistä pikaisesti valelemalla kasvot ja niska sekä kaulanseutu ja sydänala meressä tai joessa uitaessa, navan, vatsan ja tenaarin eli jalkapohjan ollessa ihmisen anatomian osista kaikkein herkimpiä kylmälle?
     Vesimäisyyden yhteensopimattomuus nerouden erehtyvän ainutkertaisuuden kanssa.

Kaksi linkkiä

2005-06-28T09:40:00.000+03:00

Kuten Rauno jo kommentissaan huomautti, tämä on se hänen postauksistaan, joka perusteellisemmin käsittelee John Fogertyä tekijänoikeusnäkökulmasta.

Se toinen linkki: Kerberoksessa 2/2005 ilmestynyt juttuni "Huomioita James Joycen suomentamisesta" on luettavissa omalla saitillani.

Matter, meet manner

2005-06-27T14:42:00.000+03:00

Yksi syy siihen että en juhannuksenalusviikolla päivitellyt oli, että halusin mahdollisimman paljon lukea Paul K. Saint-Amourin (nimi ei muutettu) kirjaa The Copywrights (ei kirjoitusvirhettä; Cornell University Press 2003), jonka viimeinen luku on otsikoitu ”James Joyce, Copywright: Modernist Literature Property Metadiscourse”.

Saint-Amour käy läpi läntisen tekijänoikeussäädännön historiaa ja ideologiaa, ajatuksenaan tarkastella sitä ei kirjallisuuteen nähden ulkoisena, juridisena tai taloudellisena kysymyksenä, vaan – järkeenkäyvästi – rakenteena, joka (lisääntyvästi) ehdollistaa ja määrääkin paitsi mitä pidetään kirjallisuutena, myös miten sitä (ja mitä siihen) kirjoitetaan. Eikä vain rajoittavasti (niin kuin Saint-Amourin hauskassa ajatuskokeessa, joka oikeastaan osoittaa, että Ulyssesta ei olisi lainkaan voitu kirjoittaa nykyisen, tiukentuneen tai tihentyneen copyright-säännöstön vallitessa), vaan myös sisällöllisesti siinä mielessä, että kun kaikki kirjoitus aina myös viittaa oman olemassaolonsa ehtoihin, huomattavaa osaa nykykirjallisuudesta on mielekästä lukea toisiokertomuksena (tarkoitan siis metanarratiivina) itse noista ehdoista. Eräänlaisena kulminaatioesimerkkinä tästä Sain-Amourilla on Ulysseksen Auringon härät -luku, josta on jo ollutkin puhetta.

Tässä luvussa Joyce tosiaan on copywright (niin kuin playwright kirjoittaa näytelmiä, copywright kirjoittaa kopioita, siis kopioi). Saint-Amour osoittaa, miten 1900-luvun alun copyright-tilanne määräsi Joycen lainausten lähteet: jo siitä syystä, että hän käytti paljon antologioita, hän tuli imitoineeksi melkeinpä vain kirjailijoita, joiden tekstit tuolloin olivat vapautuneet tekijänoikeuden rajoituksista (vaikka monet heistä nykysäännösten mukaan olisivat olleet niiden alaisia). Mutta varsinaisessa mielessä metanarratiivin Auringon häristä tekee sen ”aihe”, joksi on vaikea nähdä mitään muuta kuin tekstin sisällön (matter) ja sen muodon (manner) suhde: sama, joka on klassisen tekijänoikeusajattelun perustana sikäli, että ajatukset siinä nähdään kaikille yhteisiksi, vapaasti kiertäviksi, niiden ilmaisutapa taas – rajoituksin – yksityiseen omistukseen oikeuttavaksi. Joyce ”haastaa” tekijänoikeusregiimin

korostamalla että ilmaisutapa (”tyyli”) ei ole jotakin yksilölle ainutkertaisesti kuuluvaa, jäljittelemätöntä, vaan päinvastoin syvästi yhteisöllistä (omaksuttua, periytymisen tietä kehittyvää – vrt. myös lukua jäsentävä englanninkielisen proosan jako mukamas sikiökehitystä vastaaviin yhdeksään jaksoon; ja vastaavasti aina myös jäljiteltävissä),
osoittamalla että ajatusta ja ilmaisua ei – tietenkään – koskaan voi erottaa toisistaan (niin kuin muuten myöntävät myös ”puhtaan”, ”läpinäkyvän” kielen kannattajat sanoessaan vaikkapa, että ”hämärästi sanottu on hämärästi ajateltu”), ja
tietysti ihan vain härskisti lainaamalla ja kierrättämällä – pidättymällä kirjoittamasta juuri mitään ”omaa”.

No, nämä asenteet eivät toisaalta estäneet Joycea myöhemmin – pariin kertaan oikein oikeudessa – vetoamasta omiin tekijänoikeuksiinsa (ja Ulysses on tekijänoikeuden historian kannalta kiinnostava tapaus myös sikäli, että samalla kun se Yhdysvalloissa julistettin siveettömäksi, se putosi joksikin aikaa sikäläisen tekijänoikeuden ulkopuolelle, mikä juuri mahdollisti Samuel Rothin kuuluisan piraattipainoksen syntymisen...). Lähianalyysi Auringon härkien lainauksista osoittaa, että niihin suorimmillaankin sisältyy sanoisinko kriittinen määrä muuntelua: riittävästi, jotta luku kokonaisuutena helposti mahtuu siitä tekijänoikeuden (vasta myöhemmin lainsäädäännössäkin tunnustetusta) porsaanreiästä, jonka voi pelkistää sanomalla, että uskolliset kopiot ovat kiellettyjä, väärennökset tietyin ehdoin sallittuja. Yksi noista ehdoista on parodia: tässä tyydyn vain merkitsemään muistiin aiemmin esittämäni käsityksen, että Ulysseksen intertekstuaalisuutta ei silti voi tyhjentävästi ymmärtää parodian ja pastissin tapaisten käsitteiden kautta.

Tekijänoikeuden historian – tai metanarratiivin – näkökulmasta Auringon härkien kiinnostavin osa on kuitenkin sen loppujakso, jota Saint-Amour lukee eräänlaisena utopiana (tai profetiana) ajasta, jolloin ilmausten yksityinen omistusoikeus on kumottu. Tähänkin taatusti palaan: tässä riittää todeta, että niin Joycen omat kuin muidenkin luonnehdinnat tuosta jaksosta tuovat nykylukijan mieleen mitäpä muuta kuin internetin ja ennen kaikkea tämän Blogistanin – niin hyvässä (”ejaculative spray”, Joycen elämänkerturi Ellman) kuin ehkä pahassakin (”frightful jumble”, tekijä itse).

Jos minulta kysyttäisiin, ajattelisin tekijänoikeusideologian alkuperäisenä perustana olevista jaosta kerettiläisesti näin päin: ei ole ihan mahdotonta, että maailmaan yhä pujahtaisi täysin uusia, oma- ja alkuperäisiä ajatuksia (joskaan ei kovin tiuhaan: ja juuri siitä syystä niiden suojaamista ”ajattelijanoikeuksin” olisi mahdotonta ajatellakaan), mutta tällöinkin niiden edellytyksenä olisi perimmältään sosiaalinen tyyli. Tai ehkä voisin sanoa: tyylit tietysti muuttuvat lakkaamatta, mutta vain ajatukset tekevät (joskus) harppauksia. Joka tapauksessa on äärimmäisen kiinnostava paradoksi, että samalla kun tekninen kehitys pudottaa pohjaa koko tekijänoikeuden ajatukselta (vrt. että jo kaikkien harjoittama linkittäminen on teknisessä mielessä kopiointia: ajatustapojen hitaasta muuttumisesta kertoo toisinaan vielä kuultava anakronistinen kysymys ”saanko linkittää sivuillesi”), kehitys ”vanhan maailman” puolella vie kohti lainsäädännön tiukentamista. Ajatustenkaan copyright-suojaaminen ei enää ole mahdotonta; ja yksi Saint-Amourin hirtehisistä esimerkeistä kertoo yksittäisen sanan (”olympia”) tekijänoikeuden vahvistamisesta instituutiolle (Yhdysvaltain Olympiakomitea), joka sentään ilmaantui maailmaankin vasta nelisentuhatta vuotta jälkeen sanan syntymän. Rauno Räsänen taannoin blogasi yhtä riemastuttavasta tapauksesta, jossa John Fogertya yritettiin estää kopioimasta itseään. Margareth Mitchellin perikunta taas näyttää pitävän oikeutenaan paitsi päättää, kuka saa kirjoittaa ”jatko-osia” Tuulen viemään, myös säätää, että Scarlett O’Hara ei niissä saa kuolla.

Ottaen huomioon siis, että yhdet eivät halua luopua oikeuksistaan ja toiset eivät niitä enää voi noudattaa, saatamme hyvinkin elää (ehkä vielä pitkäänkin jatkuvia) vallankumouksellisia aikoja. Muuten olen sitä mieltä, että tekijänoikeuden voisi kumota saman tienkin.

Bloomsday: Penelope

2005-06-16T08:52:00.000+03:00

Kyllä koska eihän hän mokomaa koskaan ennen että pyytänyt aamiaista ja munia sänkyyn sitten City Arms hotellin jolloin oli olevinaan vuoteenomana ääni maassa ylhäisin elkein kun yritti tehdä itseään tykö sille kurttunaamalle ämmälle rouva Riordanille jota kuvitteli voivansa kieputtaa ja joka sitten ei jättänyt meille penninhyörylää kaikki messuihin itsensä ja sielunsa puolesta ikinä nähnyt pahempaa kitupiikkiä oikeasti kavahti pulittaa neljääpenniä spriipullosta aina valittamassa kipujaan minulle pakahtumaisillaan ikikuluun juoruiluunsa koskien politiikkaa ja maanjäristyksiä ja maailmanloppua pidetään nyt vähän hauskaa ensin

Luku 18, luonnos joulukuulta 2004, tutustuttavaksi, toistaiseksi:

http://www.leevilehto.net/ulysses

Varjot korvissamme

2005-06-15T07:45:00.000+03:00

on esseeni runouden kääntämisestä, Kristiina Rikmanin toimittamassa kirjassa Suom.huom., WSOY 2005, jossa kolmetoista suomentajaa kirjoittaa työstään. Esseessä ei ole sanaakaan Ulysseksen kääntämisestä, mutta ei se siihen ole liittymättäkään.

Varjot korvissamme (www.leevilehto.net)
Suom.huom. (WSOY)

Under Construction

2005-06-15T07:38:00.000+03:00

Tämä kuva on tosi.

Isä

2005-06-14T09:00:00.000+03:00

On tasan vuosi siitä kun, päättäneenä julkistaa tässä aiheena olevan käännöshankkeen sadannen Bloomsdayn - 16.6.2004 - kunniaksi, olin pannut herätyksen yhdeksäksi. Ajatus oli viimeistellä asianmukaiset tiedotteet, kommentit ja näytejakso ja saattaa ne maailmaan iltapäivällä.

Hanketta puntaroidessani olin kysynyt useammaltakin kirjallisuutta harrastavalta tutulta, eikö se tultaisi koodaamaan ”taannehtivaksi isänmurhaksi” (viitatakseni vielä Saarikoskeen, jonka muutoin aion antaa levätä rauhassa). Ulysseksen jonkin version lukeneet tietävät myös äidin äskeisen kuoleman vahvan läsnäolon Stephenin mielentiloissa. Ja monen mielestä isä-poika on koko teoksen hallitseva teema.

Viisi minuuttia ennen herätysääntä kännykkä soi oikeasti. Vanhempi veljeni soitti ja kertoi, että oikea isäni oli puoli tuntia sitten kuollut.

Isä oli 84, hänellä oli syöpä, ja tiesimme, että hän lähtisi lähimmän vuoden aikana. Mutta eilen emme tienneet, että hän lähtisi tänään.

Päivä, kuten useimmat päiväni, sisälsi myös mekaanista toteutusta, arkista kopipeistausta ja muuta. Muistan päällimmäisen tunteeni: tee, niin isäkin olisi tehnyt. Useinhan meitä muistutetaan unohtamaan arkinen todellisuus – juhlimaan, hiljentymään, ”kun vielä voimme”. Isän oppi minulle oli (ja puhuin tästä sitten muistosanoissani Vääksyn Helluntaiseurakunnan rukoushuoneella): tee työtä, kun vielä voit. Kuolleilla ei ole arkea.

Pohjaton Ulysses on myös maailmankirjallisuuden arkisimpia teoksia. Siinä ei tapahdu mitään suurta. Siinä sen suuruus. Isäni suuruus oli samaa maata. Lepää rauhassa, isä.

Reino Lehto 1919-2004

Lehti lehteä

2005-06-13T20:59:00.000+03:00

Want to get some wind off my chest first. Windfall when he kicks out. What's in the wind, I wonder. Funny the way those newspaper men veer about when they get wind of a new opening. Reaping the whirlwind. Enough of the inflated windbag! Gone with the wind. Howled and scattered to the four winds. The sack of windy Troy. I could raise the wind anyhow. (Kursivoinnit LL.)

Nämä – samoin kuin vaikkapa “O, for a fresh of breath air!” tai “Lenehan bowed to a shape of air.” – ovat esimerkkejä raikkaista lauseista seitsemännessä luvussa, jonka Homeros-paralleeli on ”Aiolos”, englanniksi ”Aeolus”, taruhahmo jonka ”tuulia hallita näät (...) antoi Zeus Kronossynty, / kiihdyttää sekä viihdyttää, miten vain oli mieli” (Otto Manninen). Tämän tuulenpieksännälle omistetun luvun tapahtumapaikkana ja aiheena on purevan sattuvasti sanomalehti.

Oikeastaan olin yllättynyt, että suoraan sanaan ”wind” (tuuli) perustuvia sanontoja ei kertynyt enempää: lukiessa ja kääntäessä viiman vaikutelma on niin vahva. Olen jo kirjoittanut siitä, että Joycen suhde esikuviin ja malleihin on pakottoman rento, ja miten tämä tuottaa kirjaimellisesti monimerkitsevää, kaikkiin mahdollisiin suuntiin avautuvaa tekstiä. Aioloksessa ja eräissä Ulysseksen loppupuolen luvuissa on kuitenkin vaikuttamassa myös päinvastainen asenne: sellainen, jossa irtonaisuus perustuu yliuskollisuuteen. Tässä Joycen opettajana on Pyhän Antoniuksen kiusauksen ja ennen kaikkea Bouvard ja Pécuchet -romaanin Flaubert (jälkimmäinen muuten viime vuosien tärkeimpiä suomennoksia, Antti Nylénin huolellista jälkeä, Desura 2003; ja jo Stuart Gilbertin klassisen Ulysses-kirja tiesi mainita Flaubertin eräänä ”niistä harvoista kirjailijoista”, joiden jokaisen lauseen Joyce ylpeänä ilmoitti lukeneensa). Bouvard ja Pécuchet on modernin kirjallisuuden ensimmäisiä suoraan ja avoimesti kierrätykseen perustuvia teoksia: se ei ole elämän, vaan 1800-luvulla taudin lailla levinneiden elämän-ohje-teosten toistoa, järjestelyä, läpivalaisuakin, jos niin halutaan. Kirja modernin elämän tekstuaalisuudesta, jos tahdotaan. Sen – ja Ulysseksen vastaavan ulottuvuuuden – jälkeläisiä ovat mm. ranskalainen OuLiPo-ryhmä ja monet myöhemmät kokeilijat, jotka ovat perustaneet teoksensa klassisen inspiraation sijasta tiettyjen ulkoisten pakkojen noudattamiseen. ”Constraint-based” on nykyinen englanninkielinen termi. Joskin, jos minulta kysytään, kirjallisuus – runous ainakin – on melkein aina ollut pakkolähtöistä. Mitta ja riimi, perinteisen esimerkin ottaaksemme, voivat toimia muistitukena, mutta eivät luonnollisuuttaan vaan ”luonnonvastaisuuttaan”: muistamme jonkun säeparin helposti, koska se on alun perin ”yllättänyt”, saanut näkemään kielen jossakin muussa kuin informaatiota välittävässä, kommunikatiivisessa tehtävässään.

Ulysses on monella tavalla nimenomaan kirja kommunikaation arvoituksesta. Yksi Aiolos-jakson ulkoisista pakoista liittyy suoraan tähän: Joycen tiedetään halunneen ujuttaa lukuun vähintään yhden esimerkin joka ainoasta ns. klassisen retoriikan tuntemasta kuvioista. Don Giffordin ja Robert J. Seidmanin Ulysses Annotated (University of California Press, Berkeley, Los Angeles, London, laajennettu painos vuodelta 1988) listaa 113 tällaista – anagrammista ellipsin ja pleonasmin kautta tautologiaan ja zeugmaan; monista löytyy tietysti useampia kuin yksi esiintymä.

TOINEN ERIKOISUUS

luvussa ovat sitä omituisesti pirstovat väliotsikot. Tietyssä vaiheessa Ulysses-tutkimus innostui puhumaan näistä ensimmäisinä merkkeinä teokseen sen sisäisen ”kertojan” (”Narrator”) rinnalle tunkeutuvasta eräänlaisesta toisesta sisäistekijästä, jolle annettiin nimi ”Arranger”, järjestäjä varmaankin. Tässä on ideaa sikäli, että väliotsikointi – minustakin – alleviivaa kaiken kirjoituksen välttämätöntä sidosta sanoisinko retoriseen muotoonsa. Romaani on tietysti yksi tällainen: ”taittamalla” yhden romaaninsa luvuista niinkuin se olisi matkalla sanomalehden latomoon (jossa luvussa, tietysti, myös käydään) Joyce samalla osoittaa mediakriittisellä sormella omaa romaaniaan: älkää kuvitelko, että tämäkään muoto olisi ylihistoriallisesti annettu, koskaan mikään ”elämän kuva” missään yksioikoisessa mielessä. Nimittäin, tosiaan, medium myös is the message: kuten vaikkapa lööppijournalismin pakkojen meille tuottamat ”paljastukset” päivittäin osoittavat. (Silti ”Arranger”-teoria voi johtaa myös harhaan: sanoisin, että Ulysseksesta ei voi löytää enempää yhtä implisiittistä kertojaa kuin suvereenia järjestäjääkään.)

Aioloksen mukavia kääntämishaasteita ovat mm. juuri tuuli-, ilma- yms. lähtöisten sanontojen etsiminen (silloinkin kun ”tarkka” suomenkielinen vastine tarjoaa vaikkapa metaforista perheväkivaltaa: ”windbag” / ”onnenpotku”) ja mainittujen retoriikan kouluesimerkkien tunnistaminen sellaisiksi (tässä Giffordin ja muiden listat ovat minulle enemmän kuin tarpeeseen:vaikka retoriikka käsitteenä ja käytäntönä ei lakkaa kiehtomasta minua ja vaikka olen mm. suomentanut aiheen tunnustetun modernin tutkijan Chaïm Perelmanin kirjan Retoriikan valtakunta (Vastapaino 1996), noiden kuvioiden päähänpänttäyksessä olen ollut huonompi kuin kasviopissa kouluaikaan. Yllä taisin luetella kaikki, joiden nimet ovat suostuneet pysymään päässäni). Luku sisältää useita huikeita parodioita klassisesta kaunopuheesta; niitä on nautinto toisintaa. Ja sitten tulee sen vaikeasti määriteltävä ilmapiiri: suurin osa sivuista ollaan lehtitalon eri uumenissa, ja kokkapuheitten kopinassa on jotain oudon tuttua. Tyypit heikkouksineen ovat kuin mistä tahana suomalaisen sanomalehden kulttuuritoimituksesta – siltä ei-vielä-niin-kaukaiselta ajalta, jolloin niihin vielä käytiin viemässä juttuja. Ja asenteet sitten: ihan tänä nykyisenä meidän aikanamme kerran jollakin vastaanotolla tulin ohimennen sanoneeksi jotain kriittistä suuren päivälehden (eufemismi) halusta reagoida heille tarjottuun uutisantiin. ”Ei minulla ole aikaa juosta seuraamassa mitä maailmassa tapahtuu”, toimituksen jäsen protestoi (lausuntoa retorisesti kärjistetty). ”Kukas tämän lehden sitten tekisi.” Voisi olla Aioloksesta.

BLOOMSDAY LÄHESTYY

Voi olla, että saatan sen kunniaksi näytteille uuden esimerkkiluvun. Aiolos on yksi ehdokkaista.

SILLÄVÄLIN

ei auta kuin suositella Lehteä.

Iotain merkityxen päle tehelist

2005-05-31T15:13:00.000+03:00

Kirkenä itselleni kiiruhdan kirjaamaan tulevia vastuksia (hmm, lähinnä sanan sähköopillisessa merkityksessä kait): Oxen in the Sun, Auringon härät, luku – tai episodi, niin kuin niitä englannissa sanotaan – 14. Siinä Joyce avaa varsinaisen, sanotaanko pastisserian (palaan joskus siihen, että sana pastissi, siinä mielessä kuin parodian ja pastissin sanotaan olevan tyypillisiä ”postmodernistisia” keinoja, ei kylläkään oikeastaan missään sovi Joycen tapaan käyttää lainattua materiaalia): synnytyssairaalaan sijoittuva jakso on samalla englanninkielisen proosan sikiöhistoria. Siinä on tapana erottaa yhdeksän (kuinkas muuten) jaksoa, joita kutakin hallitsee tietyn tyylikauden (ja kirjailijan) sanonta – keskiaikaisten roomalaispappien loitsuista Thomas de Quinceyn ja Dickensin kautta erilaisia silloisia nykyslangeja sekoittavaan loppujaksoon: ”The Deity aint no nickel dime bumshow. I put it to you that He's on the square and a corking fine business proposition.”

Otetaan vaikka tyyleistä järjestyksessä toinen, jonka mallina ovat varhaiset Sallustius- ja Tacitus-englanninnokset, Saarikoskella näin:

Yleisesti arvioidaan sellaisen henkilön äly kaikkea muuta kuin teräväksi joka olipa kysymys mistä tahansa sellaisesta asiasta jota viisaudella siunatut kuolevaiset pitävät enimmän harrastuksen arvoisena on tietämätön seikasta jota (...)

jne. Tämä on syntynyt Joycen alkutekstistä, hiukan ”suomentaen”. Toimiihan se tuollaisena vanhahtavan- perinpohjaisen tyylin parodiana, mutta ainakin yksi pointsi menetetään: se, että Joyce tahtoo matkia myös muinaista kääntämistapaa, jossa ”omat” sanat ripustettiin melko suoraan latinan syntaksiin. Mutta miten tämä olisi välitettävissä? Joycen suora kääntäminen tuohon muinaiseen tapaan ei oikein tunnu riittävän: olisikohan nykysuomi syntaksiltaan lähempänä latinaa kuin englanti? Ja onko ylipäänsä ajateltavissa ”käännöksen käännöstä”?

Yksi keino, jota harkitsen, on koko tämän tekstitason siirtäminen tässä suomalaisen kirjallisuuden historiaan. Tämä olisi jälleen esimerkki tekijän ”tarkoituksen” seuraamisesta tekstin kirjaimen sijasta. Esimerkkijakson matkittaviksi tarjoutuisi siten Agricola, jotenkin näin:

Caicilta on sen ihmisen ymärrys nähtävä ylen kechnost merkille-panevax koscein kaiken-laisia asioita ioden päle enin pidetän hyödyxi taiolisen taion kera siunatuilt cuolevaisilt tutciskela ioca niin ignorant sen-päle on minkäs ne enimmät opis perehtynhet ia warmast temen-cautta ialon hengens coristuxex cunioituxen ansaitzevat alati yhest suust wakutaen tähele-paneuat että ne muudedavat muundaen ei minchän ulkonaisen hyven taholt se cansa-cunan ricaus voimalisemin ilmeixe kuni mitaten sen muqan quincas pitkäle ethen-cäsin on kechkeynyt sen huolen-pito siithe elemen iatkuvaisest iuoxust ioka puuduman iäden se caiken pahan alcuiuur on site-wastoin siugnauxen cautta lhesne-ollen muodostaen se warman merkin qaiki-woivan luonnon rehdist hyven pidost. Sillä cuka on se ioka mitän merkityxen päle tehelist ymertänyt on eiqä cäsittämen phäsyt ole ette se vlconainen loisto uoip olla sen alas-pein uieddäwän toelisuen pinta-gimalus tahi cuca päin-uastoin niin valistuxelt puudesen ieny eteis merkile-pane ete kuni mikhän sen luonon hyve ei sen sichiämisen auvon cera kilvale cycene niin on ioca-pahisen oicea-mielisen cansa-laisen niiden nuhdelisjuden ia celvouden ylös-rakentaiax tuleman cutca henen callaisensa ovat ynne wauistuxen cera pelcämän eteis vaan sitä ionka henen kansans meneisydes neuvol alule on pannut sijtte uast-edes wähimmen taion cera toimeen-saatedais kas jos corsqea meno vächimiten sen esi-isilt cunialisest edes-saadedun häuyn siine-märin alas-waiwutant olis etes ylen-mhärin pelcemätön olis hen cen tochtix tehendhämän-nousta eteis kenelkän enimhän vihan ansaitzewat loukkaust oleman pidä kuni etä sen unchoitavan laiminljyönnin helman iätedäis se euangelinen cäscy unnä lupaus ionka cautta igapahinen cuolevainen yldäkyllheisyyden toiwon tahi köyhyen pelon qera sihen toistuwaisen synytyxen tehtäwhen ueluolinen on?

Tämäkin on puolentoista vuoden takaa, ensimmäisiä kokeiluja, ja olen tietoinen siitä että sen sisältää eestimäisyyksiä, vaikka en koo-oo kieltä varsinaisesti hallitsekaan (muinoin, ammattikääntäjän päivinäni, otin kyllä hulluuksissani käännettäväksi jotain, joka ei nyt ihan ollut uuden tasavallan perustuslaki mutta jotain melko virallista kyllä: siitä opin viehättävän sanan ”iseseisvus”, ”itsenäisyys”). Houkuttaa jatkaa tuolla linjalla: jos ei muusta syystä, niin jotta pakottaisin itseni lukemaan lisää Ahoa ja Kiantoa, ehkä jopa aloittamaan Linnan. Tästäkin tietysti näkee, että se historialinen perspeqtivi näin kyllaqin kawentujs, mutta olisiko se sitten mikään enimhän vihan ansaitzewa loukkaus – kun sitä selvästi näyttäisi vaativan, mitä merkityxen päle tehelist ymertämen unnä cäsittämen olen phäsyt?

Samaan aikaan toisaalla olen jatkanut Wandering Rocksin tutkiskelua. Luin myös netistä Jeff Mathewesin artikkelin Joyce Lost in Opryland, jossa lukua vertaillaan Robert Altmanin Nashvilleen. Tosiaan: kaikissakin Altmanin leffoissa on paljon jotain tässä mielessä joycemaista. Mathewes mielestäni ylitulkitsee ja pakosta vähän latistaa, sanoisinko kerronnallistaa Joycea – ja olin huvittunut, kun heti löysin häneltä esimerkkejä siitä kriitikonkielestä, josta edellisessä postissani koin pidättyä: ”(...) apparently chaotic style that, upon closer inspection, is revealed to be intricately and carefully structured (...)” Ja: ”(...) chance occurrences reveal subtle relations among various subjects that are both enveloping and deep.” Mutta esimerkiksi havainto siitä, miten kumpaakin hallitsee tietty nostalgia suhteessa menneeseen poliittiseen kulta-aikaan, jota Altmanilla edustaa Kennedy, Joycella Charles Stuart Parnell (josta lisää joskus myöhemmin), on valaiseva, ja Mathewes myös tarjoaa ihan kääntäjääkin auttavaa lisätietoa Joycen tekstin poliittisista alluusioista (joista myös lisää toiste).

Sillävälin: blogi on otettu hienosti vastaan: eilen jo näyttäisin saaneen satakunta lukijaa! Karrin ja Raunon lisäksi tässä ovat maininnoillaan auttaneet ainakin Anita Konkka, Kasablogin Jussi, sekä minh (minhin haarakonttori) – kiitokset myös teille, huomio velvoittaa! Se sai myös miettimään ylöspanollisia kysymyksiä: olen alkanut koota Joyce- ja Ulysses-linkkejä, jotka ennen pitkää tullevat kirjavoimaan oikean marginaalin (mutta haluan ensin miettiä, millaisin kriteerein ne valitsen). Tästä syystä en ainakaan heti laita laitaan vakiotyyppistä blogrollia, vaan linkki linkistä livahtaa varsinaiselle saitilleni. Kommenteista taas ajattelin, että en lähde itse inttämään pikkulaatikossa, vaan otan asioita esiin tässä, sopivin kohdin, nyt tai myöhemmin. Lisää vaan palautetta siis!

(Minh on enimmältään oikeassa ”Stately, plump” -asiassa. Saarikosken ratkaisu on rytmisesti perusteltu, niin myös minun – vaikka onkin hyvin väliaikainen, ja väärä: ”Lihava Buck” toistaa minusta alkutekstin poljentoa paremmin kuin ”Pulska Buck” tekisi. ”Statelystähän” joyceiitit kiistellevät viimeiseen bloomsdayhyn: se on sekä adverbi, ”arvokkaasti” jne. , että adjektiivi, ”juhlallinen”, ja ”komea” myös; Ulysseksen lauserakenteessa se minusta lukeutuu pikemmin adverbiksi, joskin tavalla, jota ei ole helppo suomessa toistaa.)

Todentuntua mustassa aukossa

2005-05-29T20:53:00.000+03:00

Minun harharetkeni Ulyssekseen on kulkenut luvuilla lueteltuna näin: 11, 1, 2, 3 (tammi-helmikuussa 2004), 18, 4, 7, 5, 6, 10 (joulukuu 2004-tammikuu 2005). Muista mainituista on kertaalleen työstetyt versiot, 10, keskimmäiseksi sanottu, on kesken. Tänään kaivoin sen esiin ja työstin koko iltapäivän – seuraten samalla syrjäsilmällä F1-kisaa – ja illan.

Luku 10, Wandering Rocks, on Ulysseksen keskimmäinen myös siinä mielessä, että se toimii nikamana alkupuolen perinteisemmän kerronnan ja lopun hellittämättömän eksperimentoinnin välillä (johon tosin jo luku 7, Aeolus, on valmistanut). Luku 10 on myös mikrokosmos: koostuu 19 jaksosta siten, että kun jätetään ihan keskimmäisin laskuista, loput 18 peilaavat koko teoksen lukuja, joita on sama määrä. Eivätkä sitten kuitenkaan: vastaavuus on olemassa vain tällä kaavan tasolla, oikeastaan vain jotta sen sisällä sitten voisi tehdä mitä mielii. Wandering Rocks tarjoaa pikaotoksia eri puolilta Dublinia kello kolmen tienoilla ensimmäisen Bloomsdayn iltapäivällä. Joycen kaavassa sen tekniikaksi on merkitty ”labyrintti”. En sanoisi kriitikonkielellä, että Joyce yhdistelee ”näennäisesti toisiinsa liittymättömiä” henkilöitä, episodeja ja näkymiä paljastaakseen sitten lukijalle niiden ”todelliset yhteydet”. Pikemmin hän kokkaa ”todella toisiinsa liittymättömistä” paloista ja aineksista päästäkseen sitten leikkimään loputtomalla määrällä näennäisiä, enemmän tai vähemmän mahdollisia yhteyksiä ja tulkintoja. Esimerkkinä vaikkapa luvun seitsemännessä jaksossa – ainoan kerran koko romaanissa – vilahtava Blazes Boylanin sihteeri,”neiti Dunne”, joka näyttää vaihvihkaa selailleen ”Capel streetin kirjastosta” lainaamaansa viihderomaania The Woman in White: ”Too much mystery business in it. Is he in love with that one, Marion?” Kuka “he”? Kirjassa (se on oikeasti olemassa ja sen on kirjoittanut Dickensin apulaisenakin työskennellyt Wilkie Collins (1824-1889)) “hän” olisi Falstaff-hahmoinen italialainen kreivi Fosco, mutta ”that one” silloin eräs Marian Halcombe. Marion olisi tietysti Marion (Molly) Bloom, ja ”hän” silloin Boylan. Mutta mihin kaikkeen silloin viittaa seuraava lause, joka alkaa ”Change it and get another...”?

Vastaava logiikka muuten pätee Ulysseksen paljon puhuttuihin ”homeerisiin paralleeleihin” (niin kuin englanniksi sanotaan). Niissäkin kiinnostavinta on, että niitä ei millään yleisellä – ainakaan juonen – tasolla lainkaan ole. Juuri niin niitä voi, yksityiskohdissa, olla niin paljon, tyhjentymättömästi. Luvussa 10 vastaamattomuus on silti ihan omaa laatuaan: Wandering Rocks, oikeammin ehkä Symplegades eli ”Clashing Rocks” eli suomeksi ”Loukkurit”, on jakso jota Homeroksen eepoksessa nimenomaan ei ole, koska Odysseus valitsee sen sijasta toisen Kirken ennustamista pahoista, Skyllan ja Kharybdiksen. On luontevaa – ja tyypillistä joycemaista ironiaa – koostaa Ulysseksen keskelle musta aukko jostakin, jota ei alun perinkään ollut... Mutta onko aukko sittenkään musta? Yksi juttu Wandering Rocks -jaksossa on, että siinä on enemmän todellisia henkilöitä kuin missään muualla Ulysseksessa: Isä Conmee, Veli Swan, Bessie Sheehy, kansanedustajanrouva, tämän kolme poikaa (Joycen opiskelukavereita), isä Bernard Vaughan, Jack Sohan, panttilainaamonpitäjä, Gerald Gallaher, Brunny Lynam, Dennis J. Maginni, lady Maxwell, rouva M’Guinnes, William Gallaher, Grogan, tupakkakauppias, Daniel Bergin, pubinpitäjä, Harry J. O’Neill, hautausurakoitsija, (William) Youkstetter, (sian)lihakauppias (tai teurastaja – miten kääntää?)... vasta pastori Nicholas Dudley, käännöksen liuskalla 5, ei ole ihan suoraan jäljitettävissä todella eläneeseen henkilöön (lähin mahdollinen vastine on muuan pastori J. D. Dudley...). Pintatasolla pirstaisin luku on kuin onkin teoksen todentuntuisin, ja alleviivaa näin ohimennen kaiken muun sepiteluonnetta. (Joskaan ei naiivisti: yksi luvun piirteitä ovat tutkimuksessa interpolaatioiksi kutsutut pistokkaat: kesken näköjään koherentisti etenevän kerronnan tulee äkkiä rivi pari jossakin toisessa jaksossa, toisella puolen Dublinia samaan aikaan tapahtuvasta. Näissä on usein samaa päättömyyttä kuin formulaselostajien ajantajussa: ”MacLaren on tällä kaudella näyttänyt saaneen ajokkinsa todelliseen iskuun, samalla kun Jenson Button kurvaa varikolle...”)

Vaeltavien kallioiden jälkeen Joycen eepos seilaa Seireenien lumopiiriin: heidät nähdään jo luvun 10 lopulla, kenraalikuvernöörin kulkuetta ihailemassa. Luku 11 on tekniikaltaan mahdollisimman kaukana 10:stä: ei kerrontaa ollenkaan, vaan kielellä näyteltyä musiikkia. Oman työni aloitin siitä, ja viime vuoden helmikuun versio on yhä ladattavissa Word-muodossa sivustoltani: http://www.leevilehto.net/ulysses. Yksi Seireenien outouksia on, että seireenit (baarineidit) eivät siinä laula; sen sijaan laulavat heidän houkutustensa kohteet, Ormondin baarissa vetelehtivät dublinilaisnuorukaiset, -miehet ja -ukot. He laulavat lemmestä, kyllä, mutta eivät vain siitä. Luvun loppua hallitsee ”bass-baritoni” (vrt. olutmerkki!) Ben Dollardin laulama balladi ”The Croppy Boy” (Saarikosken hilpeän anakronistinen käännös on ”Nuori kapinallinen”... mutta miten kääntää ”croppy”, ”croppies”, nimitys jolla viitataan vuoden 1798 englantilaisvastaisen kapinan osanottajiin ja joka tarkoittaa oikeastaan ”pulipäätä” (”cropped-down hair”)?). Balladissa nähdään aivan toisenlainen petollinen houkuttaja. Laitan sen tähän tuolloisena pikakäännöksenäni:

”Oi miehet uskolliset, hyvät te,
pojalle kertokaatte kolkuttavalle,
tääl’ onko Pappi? Kotona isä Green?
Kerallaan haastaa tahtoisin mä niin.”

”On toki täällä, saapuvilla hän.
Saat haastaa kanssaan jälkeen tuokion.
Hetkinen vain, kun ensin tiedustan,
isämme pyhä josko yksin on.”

Autioon eteiseen on poika saapunut –
kolkosti askeleensa siellä kaikunut.
On synkkä kammar’ tyhjä, alaston,
Pappi kauhtanassaan istuu, nuhteeton.

On poika polvistunut synnit kertomaan;
Nomine Dei, jo nousee huuliltaan;
hän Mea culpass’ itkuun puhkeaa
ja sitten sopertaen jatkaa tarinaa:

”Saartohon Rossin päättyi isän tie,
taistelu Goreyn veljet rakkaat vei,
mä yksin nimest’, suvust’ jäljell’ oon,
nyt Wexfordiin mä meen, käyn joukkohon.

”Kolmasti paaston aikaan kenties kirosin,
ja kerran messuhetkell’ jäin kai leikkeihin,
ohitse kirkkomaan kun riensin kiireissäin,
äitini sielu silloin siunaamatta jäi.

”En pahaa tahdo toki kellekään,
maatani rakastan vain yli kuninkaan.
Nyt pyydän: matkaan minut siunatkaa,
kuoloonkin valmis oon, jos tarvitaan.”

On Pappi vaiti: kumma kalskahdus
mietteistä poikasemme havahduttaa nyt.
On poissa viitta: asu purppuraa:
upseeri julmin silmin seisoo edessään.

On katse armoton – ja ääni karhea,
ei työnä siunata, vaan kirous kauhea:
”Ajatus hyvä, sulta, tänne saapua,
on tunti elämää vain sulla jäljellä.

”Etäistä virtaa seilaa kolme venhettä:
yhdessä niistä pappisi, jos hengissä,
tää talo meidän on, ja Kuninkaan,
siis Aamen pettureille: sitten killumaan!”

Genevan parakeilla kävi kuolemaan,
Passagess’ laskettihin poveen maan.
Te miehet hyvät, kansa rauhainen,
puolesta rukoilkaatte kapinallisen.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, että Joyce ei suinkaan ollut yksioikoisesti ”vapaan taiteen” asialle omistautunut ”porvarillinen intellektuelli”, niin kuin yhä – tai taas? – herkästi väitetään. Ulysses on muun ohella aikansa Irlannin politiikan eikä vähiten Englannin ja Irlannin suhteen monitahoinen analyysi, vaikka (tai pikemminkin koska) ei välittömiä poliittisia kantoja ota tai annakaan. Voi olla että minulla on tästä jatkossa vielä muutakin sanottavaa.

Jatkossa. Karri Kokko ja Rauno Räsänen ovat ehtineet onnitella siitä, että olen ryhtynyt blogaamaan: kiitos! Molemmat näyttävät pitävän tätä ”oikeana” bloginani, oman sivustoni pseudosellaisen sijasta. Tämä on ehkä paikka täsmentää, että aikomukseni on mieltää blogini nimi kirjaimellisesti: se on siis Joycen Ulysseksen suomennostyön reunamerkintöjä, siitä kirpoavia mietteitä ja kysymyksiä varten. Mailissa Rauno ehätti myös varoittaa, että blogaamiseen voi jäädä koukkuun. Tämä on tavallaan tarkoituksenikin: että blogi olisi henkireikä, lepotuoli työn vierellä, ja mahdollinen grafomania sitten piiskuri työtuolin takana.

It seems James is to blame

2005-05-28T11:58:00.000+03:00

Joskus on alettava, jostain. Miksei nyt, alusta:

Stately, plump Buck Mulligan came from the stairhead, bearing a bowl of lather on which a mirror and a razor lay crossed. (Joyce, 1922)

Komea, pulska Buck Mulligan tuli portaidenpäästä kädessään vaahdokekuppi, jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu ristiin. (Saarikoski, 1964)

Lihava Buck Mulligan tuli ylväästi porraspäästä kantaen vaahdokekulhoa, jonka päällä peili ja partaveitsi lepäsivät ristissä. (minä, helmikuu 2004)

Keskiviikkona kirjoitin, hyvin nopeasti, kolmisen liuskaa saatteeksi Kerberoksen tulevassa käännösnumerossa julkaistavaan pätkään Seireeneistä. Siinä nostin esimerkeiksi käännösvalintani ”kantaen”, ”kulho” ja ”lepäsivät” – perustellen niitä kaksinaamaisesti sekä sillä, että ”niinhän Joyce kirjoitti” että väittämällä alkutekstin ilmauksia ”lainoiksi” (viktoriaanisesta proosasta), siis: ”ei kirjoittanut”.

Alati provokaatioihin altis mieleni kiirehti tuosta päättelemään, että itse asiassa en käännäkään kirjaimellisesti tekstiä (”mitä siinä lukee”), vaan vanhanaikaisesti ”Joycen tarkoituksia”. Nyt luen Tim Conleyn kirjaa Joyces Mistakes (huomaa puuttuva heittomerkki, vrt. Finnegans Wake), jonka luvuilla on hyviä nimiä kuten ”Multiple Joyce Questions” tai ”Quashed Quatatoes” (”Sitaattisilppua”, joku voisi kääntää, mutta olisiko hän silloin kääntänyt myös vääntämisen?). Sivulla 57 Conley lainaa M. Keith Bookeria: ”often [Joyce’s] authorial intention is apparently that one should not grant interpretive authority to authorial intention.” Jotain tuollaista kait minäkin tarkoitin...

Lukuisten muiden akateemisten vastineidensa tavoin Conleyn kirja ei juurikaan auta kääntäjää itse teossa – toistaiseksi poikkeuksena havainto perienglantilaisen Hainesin nimestä: vrt. ransk. la haine, viha. Ja uusi tulkinta tämän repliikistä ”It seems history is to blame.”: [making] history is to blame. “Historiaa siitä kaiketi on syyttäminen”, minulla näköjään lukee nyt. ”Kaiketi” ja verbimuoto tuossa tavoittavat valloittajan alentuvan-kopeaa puhetapaa. Sivumerkitys häivähtäisi, sävyn säilyessä, jos kirjoittaisi: ”Sanoisin, että historiaa on syyttäminen.”

Conley myös kertoo Beckettin kertoman anekdootin ajalta jolloin tämä toimi Joycen sihteerinä. Kesken sanelun ovelle koputettiin ja Joyce vastasi: ”Come in!” Beckett, joka ei kuullut koputusta, kirjasi kuuliaisesti muistiin. Myöhemmin, sanelua tarkastaessaan Joyce ihmetteli, mistä tuo siihen oli tullut. ”Mutta niinhän sinä sanoit...” Joyce käsitti, tuumi hetken, ja päätti sitten: ”Let it stand.” Paljon tällaista ”comes in” myös Ulysseksen käännökseen, sanoisin jopa että sitä enemmän, mitä tarkemmin yrität seurata, niin, yhtä hyvin ”tekstiä” kuin olettamiasi ”tarkoituksia”. Ja vähintään yhtä paljon (alkutekstissä olevaa) jää tulematta, siirtymättä. It seems James is to blame. Näet, kenen, tai keiden, kirjoittama tämä - nestemäinen, herkullinen - teos on (oma monivalinta- kysymykseni)? Vastaus: no, ainakin James Joi-Sen ja Seims Söi-Sen.