Todentuntua mustassa aukossa

Minun harharetkeni Ulyssekseen on kulkenut luvuilla lueteltuna näin: 11, 1, 2, 3 (tammi-helmikuussa 2004), 18, 4, 7, 5, 6, 10 (joulukuu 2004-tammikuu 2005). Muista mainituista on kertaalleen työstetyt versiot, 10, keskimmäiseksi sanottu, on kesken. Tänään kaivoin sen esiin ja työstin koko iltapäivän – seuraten samalla syrjäsilmällä F1-kisaa – ja illan.

Luku 10, Wandering Rocks, on Ulysseksen keskimmäinen myös siinä mielessä, että se toimii nikamana alkupuolen perinteisemmän kerronnan ja lopun hellittämättömän eksperimentoinnin välillä (johon tosin jo luku 7, Aeolus, on valmistanut). Luku 10 on myös mikrokosmos: koostuu 19 jaksosta siten, että kun jätetään ihan keskimmäisin laskuista, loput 18 peilaavat koko teoksen lukuja, joita on sama määrä. Eivätkä sitten kuitenkaan: vastaavuus on olemassa vain tällä kaavan tasolla, oikeastaan vain jotta sen sisällä sitten voisi tehdä mitä mielii. Wandering Rocks tarjoaa pikaotoksia eri puolilta Dublinia kello kolmen tienoilla ensimmäisen Bloomsdayn iltapäivällä. Joycen kaavassa sen tekniikaksi on merkitty ”labyrintti”. En sanoisi kriitikonkielellä, että Joyce yhdistelee ”näennäisesti toisiinsa liittymättömiä” henkilöitä, episodeja ja näkymiä paljastaakseen sitten lukijalle niiden ”todelliset yhteydet”. Pikemmin hän kokkaa ”todella toisiinsa liittymättömistä” paloista ja aineksista päästäkseen sitten leikkimään loputtomalla määrällä näennäisiä, enemmän tai vähemmän mahdollisia yhteyksiä ja tulkintoja. Esimerkkinä vaikkapa luvun seitsemännessä jaksossa – ainoan kerran koko romaanissa – vilahtava Blazes Boylanin sihteeri,”neiti Dunne”, joka näyttää vaihvihkaa selailleen ”Capel streetin kirjastosta” lainaamaansa viihderomaania The Woman in White: ”Too much mystery business in it. Is he in love with that one, Marion?” Kuka “he”? Kirjassa (se on oikeasti olemassa ja sen on kirjoittanut Dickensin apulaisenakin työskennellyt Wilkie Collins (1824-1889)) “hän” olisi Falstaff-hahmoinen italialainen kreivi Fosco, mutta ”that one” silloin eräs Marian Halcombe. Marion olisi tietysti Marion (Molly) Bloom, ja ”hän” silloin Boylan. Mutta mihin kaikkeen silloin viittaa seuraava lause, joka alkaa ”Change it and get another...”?

Vastaava logiikka muuten pätee Ulysseksen paljon puhuttuihin ”homeerisiin paralleeleihin” (niin kuin englanniksi sanotaan). Niissäkin kiinnostavinta on, että niitä ei millään yleisellä – ainakaan juonen – tasolla lainkaan ole. Juuri niin niitä voi, yksityiskohdissa, olla niin paljon, tyhjentymättömästi. Luvussa 10 vastaamattomuus on silti ihan omaa laatuaan: Wandering Rocks, oikeammin ehkä Symplegades eli ”Clashing Rocks” eli suomeksi ”Loukkurit”, on jakso jota Homeroksen eepoksessa nimenomaan ei ole, koska Odysseus valitsee sen sijasta toisen Kirken ennustamista pahoista, Skyllan ja Kharybdiksen. On luontevaa – ja tyypillistä joycemaista ironiaa – koostaa Ulysseksen keskelle musta aukko jostakin, jota ei alun perinkään ollut... Mutta onko aukko sittenkään musta? Yksi juttu Wandering Rocks -jaksossa on, että siinä on enemmän todellisia henkilöitä kuin missään muualla Ulysseksessa: Isä Conmee, Veli Swan, Bessie Sheehy, kansanedustajanrouva, tämän kolme poikaa (Joycen opiskelukavereita), isä Bernard Vaughan, Jack Sohan, panttilainaamonpitäjä, Gerald Gallaher, Brunny Lynam, Dennis J. Maginni, lady Maxwell, rouva M’Guinnes, William Gallaher, Grogan, tupakkakauppias, Daniel Bergin, pubinpitäjä, Harry J. O’Neill, hautausurakoitsija, (William) Youkstetter, (sian)lihakauppias (tai teurastaja – miten kääntää?)... vasta pastori Nicholas Dudley, käännöksen liuskalla 5, ei ole ihan suoraan jäljitettävissä todella eläneeseen henkilöön (lähin mahdollinen vastine on muuan pastori J. D. Dudley...). Pintatasolla pirstaisin luku on kuin onkin teoksen todentuntuisin, ja alleviivaa näin ohimennen kaiken muun sepiteluonnetta. (Joskaan ei naiivisti: yksi luvun piirteitä ovat tutkimuksessa interpolaatioiksi kutsutut pistokkaat: kesken näköjään koherentisti etenevän kerronnan tulee äkkiä rivi pari jossakin toisessa jaksossa, toisella puolen Dublinia samaan aikaan tapahtuvasta. Näissä on usein samaa päättömyyttä kuin formulaselostajien ajantajussa: ”MacLaren on tällä kaudella näyttänyt saaneen ajokkinsa todelliseen iskuun, samalla kun Jenson Button kurvaa varikolle...”)

Vaeltavien kallioiden jälkeen Joycen eepos seilaa Seireenien lumopiiriin: heidät nähdään jo luvun 10 lopulla, kenraalikuvernöörin kulkuetta ihailemassa. Luku 11 on tekniikaltaan mahdollisimman kaukana 10:stä: ei kerrontaa ollenkaan, vaan kielellä näyteltyä musiikkia. Oman työni aloitin siitä, ja viime vuoden helmikuun versio on yhä ladattavissa Word-muodossa sivustoltani: http://www.leevilehto.net/ulysses. Yksi Seireenien outouksia on, että seireenit (baarineidit) eivät siinä laula; sen sijaan laulavat heidän houkutustensa kohteet, Ormondin baarissa vetelehtivät dublinilaisnuorukaiset, -miehet ja -ukot. He laulavat lemmestä, kyllä, mutta eivät vain siitä. Luvun loppua hallitsee ”bass-baritoni” (vrt. olutmerkki!) Ben Dollardin laulama balladi ”The Croppy Boy” (Saarikosken hilpeän anakronistinen käännös on ”Nuori kapinallinen”... mutta miten kääntää ”croppy”, ”croppies”, nimitys jolla viitataan vuoden 1798 englantilaisvastaisen kapinan osanottajiin ja joka tarkoittaa oikeastaan ”pulipäätä” (”cropped-down hair”)?). Balladissa nähdään aivan toisenlainen petollinen houkuttaja. Laitan sen tähän tuolloisena pikakäännöksenäni:

”Oi miehet uskolliset, hyvät te,
pojalle kertokaatte kolkuttavalle,
tääl’ onko Pappi? Kotona isä Green?
Kerallaan haastaa tahtoisin mä niin.”

”On toki täällä, saapuvilla hän.
Saat haastaa kanssaan jälkeen tuokion.
Hetkinen vain, kun ensin tiedustan,
isämme pyhä josko yksin on.”

Autioon eteiseen on poika saapunut –
kolkosti askeleensa siellä kaikunut.
On synkkä kammar’ tyhjä, alaston,
Pappi kauhtanassaan istuu, nuhteeton.

On poika polvistunut synnit kertomaan;
Nomine Dei, jo nousee huuliltaan;
hän Mea culpass’ itkuun puhkeaa
ja sitten sopertaen jatkaa tarinaa:

”Saartohon Rossin päättyi isän tie,
taistelu Goreyn veljet rakkaat vei,
mä yksin nimest’, suvust’ jäljell’ oon,
nyt Wexfordiin mä meen, käyn joukkohon.

”Kolmasti paaston aikaan kenties kirosin,
ja kerran messuhetkell’ jäin kai leikkeihin,
ohitse kirkkomaan kun riensin kiireissäin,
äitini sielu silloin siunaamatta jäi.

”En pahaa tahdo toki kellekään,
maatani rakastan vain yli kuninkaan.
Nyt pyydän: matkaan minut siunatkaa,
kuoloonkin valmis oon, jos tarvitaan.”

On Pappi vaiti: kumma kalskahdus
mietteistä poikasemme havahduttaa nyt.
On poissa viitta: asu purppuraa:
upseeri julmin silmin seisoo edessään.

On katse armoton – ja ääni karhea,
ei työnä siunata, vaan kirous kauhea:
”Ajatus hyvä, sulta, tänne saapua,
on tunti elämää vain sulla jäljellä.

”Etäistä virtaa seilaa kolme venhettä:
yhdessä niistä pappisi, jos hengissä,
tää talo meidän on, ja Kuninkaan,
siis Aamen pettureille: sitten killumaan!”

Genevan parakeilla kävi kuolemaan,
Passagess’ laskettihin poveen maan.
Te miehet hyvät, kansa rauhainen,
puolesta rukoilkaatte kapinallisen.

Tämä on hyvä esimerkki siitä, että Joyce ei suinkaan ollut yksioikoisesti ”vapaan taiteen” asialle omistautunut ”porvarillinen intellektuelli”, niin kuin yhä – tai taas? – herkästi väitetään. Ulysses on muun ohella aikansa Irlannin politiikan eikä vähiten Englannin ja Irlannin suhteen monitahoinen analyysi, vaikka (tai pikemminkin koska) ei välittömiä poliittisia kantoja ota tai annakaan. Voi olla että minulla on tästä jatkossa vielä muutakin sanottavaa.

Jatkossa. Karri Kokko ja Rauno Räsänen ovat ehtineet onnitella siitä, että olen ryhtynyt blogaamaan: kiitos! Molemmat näyttävät pitävän tätä ”oikeana” bloginani, oman sivustoni pseudosellaisen sijasta. Tämä on ehkä paikka täsmentää, että aikomukseni on mieltää blogini nimi kirjaimellisesti: se on siis Joycen Ulysseksen suomennostyön reunamerkintöjä, siitä kirpoavia mietteitä ja kysymyksiä varten. Mailissa Rauno ehätti myös varoittaa, että blogaamiseen voi jäädä koukkuun. Tämä on tavallaan tarkoituksenikin: että blogi olisi henkireikä, lepotuoli työn vierellä, ja mahdollinen grafomania sitten piiskuri työtuolin takana.