Tuesday, May 31, 2005

Iotain merkityxen päle tehelist

Kirkenä itselleni kiiruhdan kirjaamaan tulevia vastuksia (hmm, lähinnä sanan sähköopillisessa merkityksessä kait): Oxen in the Sun, Auringon härät, luku – tai episodi, niin kuin niitä englannissa sanotaan – 14. Siinä Joyce avaa varsinaisen, sanotaanko pastisserian (palaan joskus siihen, että sana pastissi, siinä mielessä kuin parodian ja pastissin sanotaan olevan tyypillisiä ”postmodernistisia” keinoja, ei kylläkään oikeastaan missään sovi Joycen tapaan käyttää lainattua materiaalia): synnytyssairaalaan sijoittuva jakso on samalla englanninkielisen proosan sikiöhistoria. Siinä on tapana erottaa yhdeksän (kuinkas muuten) jaksoa, joita kutakin hallitsee tietyn tyylikauden (ja kirjailijan) sanonta – keskiaikaisten roomalaispappien loitsuista Thomas de Quinceyn ja Dickensin kautta erilaisia silloisia nykyslangeja sekoittavaan loppujaksoon: ”The Deity aint no nickel dime bumshow. I put it to you that He's on the square and a corking fine business proposition.”

Otetaan vaikka tyyleistä järjestyksessä toinen, jonka mallina ovat varhaiset Sallustius- ja Tacitus-englanninnokset, Saarikoskella näin:
Yleisesti arvioidaan sellaisen henkilön äly kaikkea muuta kuin teräväksi joka olipa kysymys mistä tahansa sellaisesta asiasta jota viisaudella siunatut kuolevaiset pitävät enimmän harrastuksen arvoisena on tietämätön seikasta jota (...)
jne. Tämä on syntynyt Joycen alkutekstistä, hiukan ”suomentaen”. Toimiihan se tuollaisena vanhahtavan- perinpohjaisen tyylin parodiana, mutta ainakin yksi pointsi menetetään: se, että Joyce tahtoo matkia myös muinaista kääntämistapaa, jossa ”omat” sanat ripustettiin melko suoraan latinan syntaksiin. Mutta miten tämä olisi välitettävissä? Joycen suora kääntäminen tuohon muinaiseen tapaan ei oikein tunnu riittävän: olisikohan nykysuomi syntaksiltaan lähempänä latinaa kuin englanti? Ja onko ylipäänsä ajateltavissa ”käännöksen käännöstä”?

Yksi keino, jota harkitsen, on koko tämän tekstitason siirtäminen tässä suomalaisen kirjallisuuden historiaan. Tämä olisi jälleen esimerkki tekijän ”tarkoituksen” seuraamisesta tekstin kirjaimen sijasta. Esimerkkijakson matkittaviksi tarjoutuisi siten Agricola, jotenkin näin:
Caicilta on sen ihmisen ymärrys nähtävä ylen kechnost merkille-panevax koscein kaiken-laisia asioita ioden päle enin pidetän hyödyxi taiolisen taion kera siunatuilt cuolevaisilt tutciskela ioca niin ignorant sen-päle on minkäs ne enimmät opis perehtynhet ia warmast temen-cautta ialon hengens coristuxex cunioituxen ansaitzevat alati yhest suust wakutaen tähele-paneuat että ne muudedavat muundaen ei minchän ulkonaisen hyven taholt se cansa-cunan ricaus voimalisemin ilmeixe kuni mitaten sen muqan quincas pitkäle ethen-cäsin on kechkeynyt sen huolen-pito siithe elemen iatkuvaisest iuoxust ioka puuduman iäden se caiken pahan alcuiuur on site-wastoin siugnauxen cautta lhesne-ollen muodostaen se warman merkin qaiki-woivan luonnon rehdist hyven pidost. Sillä cuka on se ioka mitän merkityxen päle tehelist ymertänyt on eiqä cäsittämen phäsyt ole ette se vlconainen loisto uoip olla sen alas-pein uieddäwän toelisuen pinta-gimalus tahi cuca päin-uastoin niin valistuxelt puudesen ieny eteis merkile-pane ete kuni mikhän sen luonon hyve ei sen sichiämisen auvon cera kilvale cycene niin on ioca-pahisen oicea-mielisen cansa-laisen niiden nuhdelisjuden ia celvouden ylös-rakentaiax tuleman cutca henen callaisensa ovat ynne wauistuxen cera pelcämän eteis vaan sitä ionka henen kansans meneisydes neuvol alule on pannut sijtte uast-edes wähimmen taion cera toimeen-saatedais kas jos corsqea meno vächimiten sen esi-isilt cunialisest edes-saadedun häuyn siine-märin alas-waiwutant olis etes ylen-mhärin pelcemätön olis hen cen tochtix tehendhämän-nousta eteis kenelkän enimhän vihan ansaitzewat loukkaust oleman pidä kuni etä sen unchoitavan laiminljyönnin helman iätedäis se euangelinen cäscy unnä lupaus ionka cautta igapahinen cuolevainen yldäkyllheisyyden toiwon tahi köyhyen pelon qera sihen toistuwaisen synytyxen tehtäwhen ueluolinen on?
Tämäkin on puolentoista vuoden takaa, ensimmäisiä kokeiluja, ja olen tietoinen siitä että sen sisältää eestimäisyyksiä, vaikka en koo-oo kieltä varsinaisesti hallitsekaan (muinoin, ammattikääntäjän päivinäni, otin kyllä hulluuksissani käännettäväksi jotain, joka ei nyt ihan ollut uuden tasavallan perustuslaki mutta jotain melko virallista kyllä: siitä opin viehättävän sanan ”iseseisvus”, ”itsenäisyys”). Houkuttaa jatkaa tuolla linjalla: jos ei muusta syystä, niin jotta pakottaisin itseni lukemaan lisää Ahoa ja Kiantoa, ehkä jopa aloittamaan Linnan. Tästäkin tietysti näkee, että se historialinen perspeqtivi näin kyllaqin kawentujs, mutta olisiko se sitten mikään enimhän vihan ansaitzewa loukkaus – kun sitä selvästi näyttäisi vaativan, mitä merkityxen päle tehelist ymertämen unnä cäsittämen olen phäsyt?

Samaan aikaan toisaalla olen jatkanut Wandering Rocksin tutkiskelua. Luin myös netistä Jeff Mathewesin artikkelin Joyce Lost in Opryland, jossa lukua vertaillaan Robert Altmanin Nashvilleen. Tosiaan: kaikissakin Altmanin leffoissa on paljon jotain tässä mielessä joycemaista. Mathewes mielestäni ylitulkitsee ja pakosta vähän latistaa, sanoisinko kerronnallistaa Joycea – ja olin huvittunut, kun heti löysin häneltä esimerkkejä siitä kriitikonkielestä, josta edellisessä postissani koin pidättyä: ”(...) apparently chaotic style that, upon closer inspection, is revealed to be intricately and carefully structured (...)” Ja: ”(...) chance occurrences reveal subtle relations among various subjects that are both enveloping and deep.” Mutta esimerkiksi havainto siitä, miten kumpaakin hallitsee tietty nostalgia suhteessa menneeseen poliittiseen kulta-aikaan, jota Altmanilla edustaa Kennedy, Joycella Charles Stuart Parnell (josta lisää joskus myöhemmin), on valaiseva, ja Mathewes myös tarjoaa ihan kääntäjääkin auttavaa lisätietoa Joycen tekstin poliittisista alluusioista (joista myös lisää toiste).

Sillävälin: blogi on otettu hienosti vastaan: eilen jo näyttäisin saaneen satakunta lukijaa! Karrin ja Raunon lisäksi tässä ovat maininnoillaan auttaneet ainakin Anita Konkka, Kasablogin Jussi, sekä minh (minhin haarakonttori) – kiitokset myös teille, huomio velvoittaa! Se sai myös miettimään ylöspanollisia kysymyksiä: olen alkanut koota Joyce- ja Ulysses-linkkejä, jotka ennen pitkää tullevat kirjavoimaan oikean marginaalin (mutta haluan ensin miettiä, millaisin kriteerein ne valitsen). Tästä syystä en ainakaan heti laita laitaan vakiotyyppistä blogrollia, vaan linkki linkistä livahtaa varsinaiselle saitilleni. Kommenteista taas ajattelin, että en lähde itse inttämään pikkulaatikossa, vaan otan asioita esiin tässä, sopivin kohdin, nyt tai myöhemmin. Lisää vaan palautetta siis!

(Minh on enimmältään oikeassa ”Stately, plump” -asiassa. Saarikosken ratkaisu on rytmisesti perusteltu, niin myös minun – vaikka onkin hyvin väliaikainen, ja väärä: ”Lihava Buck” toistaa minusta alkutekstin poljentoa paremmin kuin ”Pulska Buck” tekisi. ”Statelystähän” joyceiitit kiistellevät viimeiseen bloomsdayhyn: se on sekä adverbi, ”arvokkaasti” jne. , että adjektiivi, ”juhlallinen”, ja ”komea” myös; Ulysseksen lauserakenteessa se minusta lukeutuu pikemmin adverbiksi, joskin tavalla, jota ei ole helppo suomessa toistaa.)

3 Comments:

Blogger minh said...

Täytyy sanoa, että kunnon urakan olet itsellesi ottanut. Kiva, ettet loukkaantunut kommentoinnistani, jälkeenpäin ajattelin, että olinkohan vähän törkeä.

Idea siitä, että tekee suomennoksen (tietyissä luvuissa)suomalaisen kirjallisuuden historian tyyliin, on minusta hyvä, koska Joyce itse käytti englanninkielisen kirjallisuuden historiaa omassa tekstissään ja käännös "saa"(nykyään) olla postmoderni. En ajattele sitä kuitenkaan yhtään postmodernistisena, vaan modernistisena ja uskollisena.
Tämä on tietty makuasia. Minusta wanhahtava teksti ja tyyli sopii tähän(lainauksesi) todella hyvin.

Tuosta aloituslauseesta vielä, luen sen aina tauon kanssa: "Stately- -pilkku(tauko) plump Buck Mulligan.." enkä ole edes tullut ajatelleeksi, että se voi mennä "yhteen hengenvetoon".
Luulen, että olen pakotettu aloittamaan Ulysseksen taas uudestaan...:)
-minh-

12:25 AM  
Blogger Rauno Rasanen said...

Toistaiseksi päivän paras! Enimmäkseen nauroin ääneen lukiessani brillianttia "agricolismiasi." (Mutta on kai niitäkin (lähinnä filologeja), jotka saattavat polttaa päreensä tästä ratkaisusta?)

Itse kuulun siihen (luullakseni ei vähäiseen) ryhmään lukijoita, jotka ovat aikoinaan jättäneet Saarikosken kääntämän Odysseuksen kesken.
Mutta uusi käännös tulee luettua 100%lla varmuudella loppuun saakka. Sen takaa jo käyttämäsi laaja viiteapparaatisto, johon tavallaan luokittelen myös tämän uuden blogisi.

(Taidan lukea LL:n käännöstä yhtä aikaa Saarikosken käännöksen kanssa...Tunnistankohan ne enää alkuperältään samaksi kirjaksi?)

Jos nyt jotain uskaltaudun tyystin maallikkona näissä asioissa sanomaan, niin tekstikäännösperustelusi vaikuttavat mielestäni erinomaisen järkeviltä ja soveltuvilta.

Kääntämisessä kirjaimellisuus lienee tietysti metodinen ideaali, mutta eihän se mitenkään voi ilmaista kuin osittain ja puutteellisesti oletettua ja mahdollista tarkoitusta, jota kirjailija tekstissään viestii.

Kääntäminen on vähintäinkin yhtä paljon ymmärrettäväksi tekemistä (kirjailijan semanttisen intuition ilmaisemista) kuin kirjaimellisuuttakin.

Mutta ei ole olemassa vain yhtä ja ehdottomasti oikeaa käännösratkaisua - senkään takia, että kirjailijan tarkoitus ei välttämättä aina - ei ainakaan Joycen tapauksessa - ole niinkään helpottaa kuin kiihottaa ymmärrystämme.

Tämä lienee ainoa, varma fakta näissä asioissa...

Joyce onnistui aikeissaan: hän kirjoitti romaanin, joka aiheuttaa loputtomasti päänvaivaa sekä tutkijoille että tietysti kääntäjille vielä 200 vuodenkin kuluttua julkaisemisestaan.

3:41 PM  
Blogger Timo said...

"Uljaasti..." olisi minusta komea tapa aloittaa Ulysses.

12:29 AM  

Post a Comment

<< Home