Kaksi linkkiä

Kuten Rauno jo kommentissaan huomautti, tämä on se hänen postauksistaan, joka perusteellisemmin käsittelee John Fogertyä tekijänoikeusnäkökulmasta.

Se toinen linkki: Kerberoksessa 2/2005 ilmestynyt juttuni "Huomioita James Joycen suomentamisesta" on luettavissa omalla saitillani.

Matter, meet manner

Yksi syy siihen että en juhannuksenalusviikolla päivitellyt oli, että halusin mahdollisimman paljon lukea Paul K. Saint-Amourin (nimi ei muutettu) kirjaa The Copywrights (ei kirjoitusvirhettä; Cornell University Press 2003), jonka viimeinen luku on otsikoitu ”James Joyce, Copywright: Modernist Literature Property Metadiscourse”.

Saint-Amour käy läpi läntisen tekijänoikeussäädännön historiaa ja ideologiaa, ajatuksenaan tarkastella sitä ei kirjallisuuteen nähden ulkoisena, juridisena tai taloudellisena kysymyksenä, vaan – järkeenkäyvästi – rakenteena, joka (lisääntyvästi) ehdollistaa ja määrääkin paitsi mitä pidetään kirjallisuutena, myös miten sitä (ja mitä siihen) kirjoitetaan. Eikä vain rajoittavasti (niin kuin Saint-Amourin hauskassa ajatuskokeessa, joka oikeastaan osoittaa, että Ulyssesta ei olisi lainkaan voitu kirjoittaa nykyisen, tiukentuneen tai tihentyneen copyright-säännöstön vallitessa), vaan myös sisällöllisesti siinä mielessä, että kun kaikki kirjoitus aina myös viittaa oman olemassaolonsa ehtoihin, huomattavaa osaa nykykirjallisuudesta on mielekästä lukea toisiokertomuksena (tarkoitan siis metanarratiivina) itse noista ehdoista. Eräänlaisena kulminaatioesimerkkinä tästä Sain-Amourilla on Ulysseksen Auringon härät -luku, josta on jo ollutkin puhetta.

Tässä luvussa Joyce tosiaan on copywright (niin kuin playwright kirjoittaa näytelmiä, copywright kirjoittaa kopioita, siis kopioi). Saint-Amour osoittaa, miten 1900-luvun alun copyright-tilanne määräsi Joycen lainausten lähteet: jo siitä syystä, että hän käytti paljon antologioita, hän tuli imitoineeksi melkeinpä vain kirjailijoita, joiden tekstit tuolloin olivat vapautuneet tekijänoikeuden rajoituksista (vaikka monet heistä nykysäännösten mukaan olisivat olleet niiden alaisia). Mutta varsinaisessa mielessä metanarratiivin Auringon häristä tekee sen ”aihe”, joksi on vaikea nähdä mitään muuta kuin tekstin sisällön (matter) ja sen muodon (manner) suhde: sama, joka on klassisen tekijänoikeusajattelun perustana sikäli, että ajatukset siinä nähdään kaikille yhteisiksi, vapaasti kiertäviksi, niiden ilmaisutapa taas – rajoituksin – yksityiseen omistukseen oikeuttavaksi. Joyce ”haastaa” tekijänoikeusregiimin

1. korostamalla että ilmaisutapa (”tyyli”) ei ole jotakin yksilölle ainutkertaisesti kuuluvaa, jäljittelemätöntä, vaan päinvastoin syvästi yhteisöllistä (omaksuttua, periytymisen tietä kehittyvää – vrt. myös lukua jäsentävä englanninkielisen proosan jako mukamas sikiökehitystä vastaaviin yhdeksään jaksoon; ja vastaavasti aina myös jäljiteltävissä),
2. osoittamalla että ajatusta ja ilmaisua ei – tietenkään – koskaan voi erottaa toisistaan (niin kuin muuten myöntävät myös ”puhtaan”, ”läpinäkyvän” kielen kannattajat sanoessaan vaikkapa, että ”hämärästi sanottu on hämärästi ajateltu”), ja
3. tietysti ihan vain härskisti lainaamalla ja kierrättämällä – pidättymällä kirjoittamasta juuri mitään ”omaa”.

No, nämä asenteet eivät toisaalta estäneet Joycea myöhemmin – pariin kertaan oikein oikeudessa – vetoamasta omiin tekijänoikeuksiinsa (ja Ulysses on tekijänoikeuden historian kannalta kiinnostava tapaus myös sikäli, että samalla kun se Yhdysvalloissa julistettin siveettömäksi, se putosi joksikin aikaa sikäläisen tekijänoikeuden ulkopuolelle, mikä juuri mahdollisti Samuel Rothin kuuluisan piraattipainoksen syntymisen...). Lähianalyysi Auringon härkien lainauksista osoittaa, että niihin suorimmillaankin sisältyy sanoisinko kriittinen määrä muuntelua: riittävästi, jotta luku kokonaisuutena helposti mahtuu siitä tekijänoikeuden (vasta myöhemmin lainsäädäännössäkin tunnustetusta) porsaanreiästä, jonka voi pelkistää sanomalla, että uskolliset kopiot ovat kiellettyjä, väärennökset tietyin ehdoin sallittuja. Yksi noista ehdoista on parodia: tässä tyydyn vain merkitsemään muistiin aiemmin esittämäni käsityksen, että Ulysseksen intertekstuaalisuutta ei silti voi tyhjentävästi ymmärtää parodian ja pastissin tapaisten käsitteiden kautta.

Tekijänoikeuden historian – tai metanarratiivin – näkökulmasta Auringon härkien kiinnostavin osa on kuitenkin sen loppujakso, jota Saint-Amour lukee eräänlaisena utopiana (tai profetiana) ajasta, jolloin ilmausten yksityinen omistusoikeus on kumottu. Tähänkin taatusti palaan: tässä riittää todeta, että niin Joycen omat kuin muidenkin luonnehdinnat tuosta jaksosta tuovat nykylukijan mieleen mitäpä muuta kuin internetin ja ennen kaikkea tämän Blogistanin – niin hyvässä (”ejaculative spray”, Joycen elämänkerturi Ellman) kuin ehkä pahassakin (”frightful jumble”, tekijä itse).

Jos minulta kysyttäisiin, ajattelisin tekijänoikeusideologian alkuperäisenä perustana olevista jaosta kerettiläisesti näin päin: ei ole ihan mahdotonta, että maailmaan yhä pujahtaisi täysin uusia, oma- ja alkuperäisiä ajatuksia (joskaan ei kovin tiuhaan: ja juuri siitä syystä niiden suojaamista ”ajattelijanoikeuksin” olisi mahdotonta ajatellakaan), mutta tällöinkin niiden edellytyksenä olisi perimmältään sosiaalinen tyyli. Tai ehkä voisin sanoa: tyylit tietysti muuttuvat lakkaamatta, mutta vain ajatukset tekevät (joskus) harppauksia. Joka tapauksessa on äärimmäisen kiinnostava paradoksi, että samalla kun tekninen kehitys pudottaa pohjaa koko tekijänoikeuden ajatukselta (vrt. että jo kaikkien harjoittama linkittäminen on teknisessä mielessä kopiointia: ajatustapojen hitaasta muuttumisesta kertoo toisinaan vielä kuultava anakronistinen kysymys ”saanko linkittää sivuillesi”), kehitys ”vanhan maailman” puolella vie kohti lainsäädännön tiukentamista. Ajatustenkaan copyright-suojaaminen ei enää ole mahdotonta; ja yksi Saint-Amourin hirtehisistä esimerkeistä kertoo yksittäisen sanan (”olympia”) tekijänoikeuden vahvistamisesta instituutiolle (Yhdysvaltain Olympiakomitea), joka sentään ilmaantui maailmaankin vasta nelisentuhatta vuotta jälkeen sanan syntymän. Rauno Räsänen taannoin blogasi yhtä riemastuttavasta tapauksesta, jossa John Fogertya yritettiin estää kopioimasta itseään. Margareth Mitchellin perikunta taas näyttää pitävän oikeutenaan paitsi päättää, kuka saa kirjoittaa ”jatko-osia” Tuulen viemään, myös säätää, että Scarlett O’Hara ei niissä saa kuolla.

Ottaen huomioon siis, että yhdet eivät halua luopua oikeuksistaan ja toiset eivät niitä enää voi noudattaa, saatamme hyvinkin elää (ehkä vielä pitkäänkin jatkuvia) vallankumouksellisia aikoja. Muuten olen sitä mieltä, että tekijänoikeuden voisi kumota saman tienkin.

Bloomsday: Penelope

Kyllä koska eihän hän mokomaa koskaan ennen että pyytänyt aamiaista ja munia sänkyyn sitten City Arms hotellin jolloin oli olevinaan vuoteenomana ääni maassa ylhäisin elkein kun yritti tehdä itseään tykö sille kurttunaamalle ämmälle rouva Riordanille jota kuvitteli voivansa kieputtaa ja joka sitten ei jättänyt meille penninhyörylää kaikki messuihin itsensä ja sielunsa puolesta ikinä nähnyt pahempaa kitupiikkiä oikeasti kavahti pulittaa neljääpenniä spriipullosta aina valittamassa kipujaan minulle pakahtumaisillaan ikikuluun juoruiluunsa koskien politiikkaa ja maanjäristyksiä ja maailmanloppua pidetään nyt vähän hauskaa ensin

Luku 18, luonnos joulukuulta 2004, tutustuttavaksi, toistaiseksi:

http://www.leevilehto.net/ulysses

Varjot korvissamme

on esseeni runouden kääntämisestä, Kristiina Rikmanin toimittamassa kirjassa Suom.huom., WSOY 2005, jossa kolmetoista suomentajaa kirjoittaa työstään. Esseessä ei ole sanaakaan Ulysseksen kääntämisestä, mutta ei se siihen ole liittymättäkään.

Varjot korvissamme (www.leevilehto.net)
Suom.huom. (WSOY)

Under Construction

Tämä kuva on tosi.

Isä

On tasan vuosi siitä kun, päättäneenä julkistaa tässä aiheena olevan käännöshankkeen sadannen Bloomsdayn - 16.6.2004 - kunniaksi, olin pannut herätyksen yhdeksäksi. Ajatus oli viimeistellä asianmukaiset tiedotteet, kommentit ja näytejakso ja saattaa ne maailmaan iltapäivällä.

Hanketta puntaroidessani olin kysynyt useammaltakin kirjallisuutta harrastavalta tutulta, eikö se tultaisi koodaamaan ”taannehtivaksi isänmurhaksi” (viitatakseni vielä Saarikoskeen, jonka muutoin aion antaa levätä rauhassa). Ulysseksen jonkin version lukeneet tietävät myös äidin äskeisen kuoleman vahvan läsnäolon Stephenin mielentiloissa. Ja monen mielestä isä-poika on koko teoksen hallitseva teema.

Viisi minuuttia ennen herätysääntä kännykkä soi oikeasti. Vanhempi veljeni soitti ja kertoi, että oikea isäni oli puoli tuntia sitten kuollut.

Isä oli 84, hänellä oli syöpä, ja tiesimme, että hän lähtisi lähimmän vuoden aikana. Mutta eilen emme tienneet, että hän lähtisi tänään.

Päivä, kuten useimmat päiväni, sisälsi myös mekaanista toteutusta, arkista kopipeistausta ja muuta. Muistan päällimmäisen tunteeni: tee, niin isäkin olisi tehnyt. Useinhan meitä muistutetaan unohtamaan arkinen todellisuus – juhlimaan, hiljentymään, ”kun vielä voimme”. Isän oppi minulle oli (ja puhuin tästä sitten muistosanoissani Vääksyn Helluntaiseurakunnan rukoushuoneella): tee työtä, kun vielä voit. Kuolleilla ei ole arkea.

Pohjaton Ulysses on myös maailmankirjallisuuden arkisimpia teoksia. Siinä ei tapahdu mitään suurta. Siinä sen suuruus. Isäni suuruus oli samaa maata. Lepää rauhassa, isä.

Reino Lehto 1919-2004

Lehti lehteä

Want to get some wind off my chest first. Windfall when he kicks out. What's in the wind, I wonder. Funny the way those newspaper men veer about when they get wind of a new opening. Reaping the whirlwind. Enough of the inflated windbag! Gone with the wind. Howled and scattered to the four winds. The sack of windy Troy. I could raise the wind anyhow. (Kursivoinnit LL.)

Nämä – samoin kuin vaikkapa “O, for a fresh of breath air!” tai “Lenehan bowed to a shape of air.” – ovat esimerkkejä raikkaista lauseista seitsemännessä luvussa, jonka Homeros-paralleeli on ”Aiolos”, englanniksi ”Aeolus”, taruhahmo jonka ”tuulia hallita näät (...) antoi Zeus Kronossynty, / kiihdyttää sekä viihdyttää, miten vain oli mieli” (Otto Manninen). Tämän tuulenpieksännälle omistetun luvun tapahtumapaikkana ja aiheena on purevan sattuvasti sanomalehti.

Oikeastaan olin yllättynyt, että suoraan sanaan ”wind” (tuuli) perustuvia sanontoja ei kertynyt enempää: lukiessa ja kääntäessä viiman vaikutelma on niin vahva. Olen jo kirjoittanut siitä, että Joycen suhde esikuviin ja malleihin on pakottoman rento, ja miten tämä tuottaa kirjaimellisesti monimerkitsevää, kaikkiin mahdollisiin suuntiin avautuvaa tekstiä. Aioloksessa ja eräissä Ulysseksen loppupuolen luvuissa on kuitenkin vaikuttamassa myös päinvastainen asenne: sellainen, jossa irtonaisuus perustuu yliuskollisuuteen. Tässä Joycen opettajana on Pyhän Antoniuksen kiusauksen ja ennen kaikkea Bouvard ja Pécuchet -romaanin Flaubert (jälkimmäinen muuten viime vuosien tärkeimpiä suomennoksia, Antti Nylénin huolellista jälkeä, Desura 2003; ja jo Stuart Gilbertin klassisen Ulysses-kirja tiesi mainita Flaubertin eräänä ”niistä harvoista kirjailijoista”, joiden jokaisen lauseen Joyce ylpeänä ilmoitti lukeneensa). Bouvard ja Pécuchet on modernin kirjallisuuden ensimmäisiä suoraan ja avoimesti kierrätykseen perustuvia teoksia: se ei ole elämän, vaan 1800-luvulla taudin lailla levinneiden elämän-ohje-teosten toistoa, järjestelyä, läpivalaisuakin, jos niin halutaan. Kirja modernin elämän tekstuaalisuudesta, jos tahdotaan. Sen – ja Ulysseksen vastaavan ulottuvuuuden – jälkeläisiä ovat mm. ranskalainen OuLiPo-ryhmä ja monet myöhemmät kokeilijat, jotka ovat perustaneet teoksensa klassisen inspiraation sijasta tiettyjen ulkoisten pakkojen noudattamiseen. ”Constraint-based” on nykyinen englanninkielinen termi. Joskin, jos minulta kysytään, kirjallisuus – runous ainakin – on melkein aina ollut pakkolähtöistä. Mitta ja riimi, perinteisen esimerkin ottaaksemme, voivat toimia muistitukena, mutta eivät luonnollisuuttaan vaan ”luonnonvastaisuuttaan”: muistamme jonkun säeparin helposti, koska se on alun perin ”yllättänyt”, saanut näkemään kielen jossakin muussa kuin informaatiota välittävässä, kommunikatiivisessa tehtävässään.

Ulysses on monella tavalla nimenomaan kirja kommunikaation arvoituksesta. Yksi Aiolos-jakson ulkoisista pakoista liittyy suoraan tähän: Joycen tiedetään halunneen ujuttaa lukuun vähintään yhden esimerkin joka ainoasta ns. klassisen retoriikan tuntemasta kuvioista. Don Giffordin ja Robert J. Seidmanin Ulysses Annotated (University of California Press, Berkeley, Los Angeles, London, laajennettu painos vuodelta 1988) listaa 113 tällaista – anagrammista ellipsin ja pleonasmin kautta tautologiaan ja zeugmaan; monista löytyy tietysti useampia kuin yksi esiintymä.

TOINEN ERIKOISUUS

luvussa ovat sitä omituisesti pirstovat väliotsikot. Tietyssä vaiheessa Ulysses-tutkimus innostui puhumaan näistä ensimmäisinä merkkeinä teokseen sen sisäisen ”kertojan” (”Narrator”) rinnalle tunkeutuvasta eräänlaisesta toisesta sisäistekijästä, jolle annettiin nimi ”Arranger”, järjestäjä varmaankin. Tässä on ideaa sikäli, että väliotsikointi – minustakin – alleviivaa kaiken kirjoituksen välttämätöntä sidosta sanoisinko retoriseen muotoonsa. Romaani on tietysti yksi tällainen: ”taittamalla” yhden romaaninsa luvuista niinkuin se olisi matkalla sanomalehden latomoon (jossa luvussa, tietysti, myös käydään) Joyce samalla osoittaa mediakriittisellä sormella omaa romaaniaan: älkää kuvitelko, että tämäkään muoto olisi ylihistoriallisesti annettu, koskaan mikään ”elämän kuva” missään yksioikoisessa mielessä. Nimittäin, tosiaan, medium myös is the message: kuten vaikkapa lööppijournalismin pakkojen meille tuottamat ”paljastukset” päivittäin osoittavat. (Silti ”Arranger”-teoria voi johtaa myös harhaan: sanoisin, että Ulysseksesta ei voi löytää enempää yhtä implisiittistä kertojaa kuin suvereenia järjestäjääkään.)

Aioloksen mukavia kääntämishaasteita ovat mm. juuri tuuli-, ilma- yms. lähtöisten sanontojen etsiminen (silloinkin kun ”tarkka” suomenkielinen vastine tarjoaa vaikkapa metaforista perheväkivaltaa: ”windbag” / ”onnenpotku”) ja mainittujen retoriikan kouluesimerkkien tunnistaminen sellaisiksi (tässä Giffordin ja muiden listat ovat minulle enemmän kuin tarpeeseen:vaikka retoriikka käsitteenä ja käytäntönä ei lakkaa kiehtomasta minua ja vaikka olen mm. suomentanut aiheen tunnustetun modernin tutkijan Chaïm Perelmanin kirjan Retoriikan valtakunta (Vastapaino 1996), noiden kuvioiden päähänpänttäyksessä olen ollut huonompi kuin kasviopissa kouluaikaan. Yllä taisin luetella kaikki, joiden nimet ovat suostuneet pysymään päässäni). Luku sisältää useita huikeita parodioita klassisesta kaunopuheesta; niitä on nautinto toisintaa. Ja sitten tulee sen vaikeasti määriteltävä ilmapiiri: suurin osa sivuista ollaan lehtitalon eri uumenissa, ja kokkapuheitten kopinassa on jotain oudon tuttua. Tyypit heikkouksineen ovat kuin mistä tahana suomalaisen sanomalehden kulttuuritoimituksesta – siltä ei-vielä-niin-kaukaiselta ajalta, jolloin niihin vielä käytiin viemässä juttuja. Ja asenteet sitten: ihan tänä nykyisenä meidän aikanamme kerran jollakin vastaanotolla tulin ohimennen sanoneeksi jotain kriittistä suuren päivälehden (eufemismi) halusta reagoida heille tarjottuun uutisantiin. ”Ei minulla ole aikaa juosta seuraamassa mitä maailmassa tapahtuu”, toimituksen jäsen protestoi (lausuntoa retorisesti kärjistetty). ”Kukas tämän lehden sitten tekisi.” Voisi olla Aioloksesta.

BLOOMSDAY LÄHESTYY

Voi olla, että saatan sen kunniaksi näytteille uuden esimerkkiluvun. Aiolos on yksi ehdokkaista.

SILLÄVÄLIN

ei auta kuin suositella Lehteä.