Matter, meet manner

Yksi syy siihen että en juhannuksenalusviikolla päivitellyt oli, että halusin mahdollisimman paljon lukea Paul K. Saint-Amourin (nimi ei muutettu) kirjaa The Copywrights (ei kirjoitusvirhettä; Cornell University Press 2003), jonka viimeinen luku on otsikoitu ”James Joyce, Copywright: Modernist Literature Property Metadiscourse”.

Saint-Amour käy läpi läntisen tekijänoikeussäädännön historiaa ja ideologiaa, ajatuksenaan tarkastella sitä ei kirjallisuuteen nähden ulkoisena, juridisena tai taloudellisena kysymyksenä, vaan – järkeenkäyvästi – rakenteena, joka (lisääntyvästi) ehdollistaa ja määrääkin paitsi mitä pidetään kirjallisuutena, myös miten sitä (ja mitä siihen) kirjoitetaan. Eikä vain rajoittavasti (niin kuin Saint-Amourin hauskassa ajatuskokeessa, joka oikeastaan osoittaa, että Ulyssesta ei olisi lainkaan voitu kirjoittaa nykyisen, tiukentuneen tai tihentyneen copyright-säännöstön vallitessa), vaan myös sisällöllisesti siinä mielessä, että kun kaikki kirjoitus aina myös viittaa oman olemassaolonsa ehtoihin, huomattavaa osaa nykykirjallisuudesta on mielekästä lukea toisiokertomuksena (tarkoitan siis metanarratiivina) itse noista ehdoista. Eräänlaisena kulminaatioesimerkkinä tästä Sain-Amourilla on Ulysseksen Auringon härät -luku, josta on jo ollutkin puhetta.

Tässä luvussa Joyce tosiaan on copywright (niin kuin playwright kirjoittaa näytelmiä, copywright kirjoittaa kopioita, siis kopioi). Saint-Amour osoittaa, miten 1900-luvun alun copyright-tilanne määräsi Joycen lainausten lähteet: jo siitä syystä, että hän käytti paljon antologioita, hän tuli imitoineeksi melkeinpä vain kirjailijoita, joiden tekstit tuolloin olivat vapautuneet tekijänoikeuden rajoituksista (vaikka monet heistä nykysäännösten mukaan olisivat olleet niiden alaisia). Mutta varsinaisessa mielessä metanarratiivin Auringon häristä tekee sen ”aihe”, joksi on vaikea nähdä mitään muuta kuin tekstin sisällön (matter) ja sen muodon (manner) suhde: sama, joka on klassisen tekijänoikeusajattelun perustana sikäli, että ajatukset siinä nähdään kaikille yhteisiksi, vapaasti kiertäviksi, niiden ilmaisutapa taas – rajoituksin – yksityiseen omistukseen oikeuttavaksi. Joyce ”haastaa” tekijänoikeusregiimin

1. korostamalla että ilmaisutapa (”tyyli”) ei ole jotakin yksilölle ainutkertaisesti kuuluvaa, jäljittelemätöntä, vaan päinvastoin syvästi yhteisöllistä (omaksuttua, periytymisen tietä kehittyvää – vrt. myös lukua jäsentävä englanninkielisen proosan jako mukamas sikiökehitystä vastaaviin yhdeksään jaksoon; ja vastaavasti aina myös jäljiteltävissä),
2. osoittamalla että ajatusta ja ilmaisua ei – tietenkään – koskaan voi erottaa toisistaan (niin kuin muuten myöntävät myös ”puhtaan”, ”läpinäkyvän” kielen kannattajat sanoessaan vaikkapa, että ”hämärästi sanottu on hämärästi ajateltu”), ja
3. tietysti ihan vain härskisti lainaamalla ja kierrättämällä – pidättymällä kirjoittamasta juuri mitään ”omaa”.

No, nämä asenteet eivät toisaalta estäneet Joycea myöhemmin – pariin kertaan oikein oikeudessa – vetoamasta omiin tekijänoikeuksiinsa (ja Ulysses on tekijänoikeuden historian kannalta kiinnostava tapaus myös sikäli, että samalla kun se Yhdysvalloissa julistettin siveettömäksi, se putosi joksikin aikaa sikäläisen tekijänoikeuden ulkopuolelle, mikä juuri mahdollisti Samuel Rothin kuuluisan piraattipainoksen syntymisen...). Lähianalyysi Auringon härkien lainauksista osoittaa, että niihin suorimmillaankin sisältyy sanoisinko kriittinen määrä muuntelua: riittävästi, jotta luku kokonaisuutena helposti mahtuu siitä tekijänoikeuden (vasta myöhemmin lainsäädäännössäkin tunnustetusta) porsaanreiästä, jonka voi pelkistää sanomalla, että uskolliset kopiot ovat kiellettyjä, väärennökset tietyin ehdoin sallittuja. Yksi noista ehdoista on parodia: tässä tyydyn vain merkitsemään muistiin aiemmin esittämäni käsityksen, että Ulysseksen intertekstuaalisuutta ei silti voi tyhjentävästi ymmärtää parodian ja pastissin tapaisten käsitteiden kautta.

Tekijänoikeuden historian – tai metanarratiivin – näkökulmasta Auringon härkien kiinnostavin osa on kuitenkin sen loppujakso, jota Saint-Amour lukee eräänlaisena utopiana (tai profetiana) ajasta, jolloin ilmausten yksityinen omistusoikeus on kumottu. Tähänkin taatusti palaan: tässä riittää todeta, että niin Joycen omat kuin muidenkin luonnehdinnat tuosta jaksosta tuovat nykylukijan mieleen mitäpä muuta kuin internetin ja ennen kaikkea tämän Blogistanin – niin hyvässä (”ejaculative spray”, Joycen elämänkerturi Ellman) kuin ehkä pahassakin (”frightful jumble”, tekijä itse).

Jos minulta kysyttäisiin, ajattelisin tekijänoikeusideologian alkuperäisenä perustana olevista jaosta kerettiläisesti näin päin: ei ole ihan mahdotonta, että maailmaan yhä pujahtaisi täysin uusia, oma- ja alkuperäisiä ajatuksia (joskaan ei kovin tiuhaan: ja juuri siitä syystä niiden suojaamista ”ajattelijanoikeuksin” olisi mahdotonta ajatellakaan), mutta tällöinkin niiden edellytyksenä olisi perimmältään sosiaalinen tyyli. Tai ehkä voisin sanoa: tyylit tietysti muuttuvat lakkaamatta, mutta vain ajatukset tekevät (joskus) harppauksia. Joka tapauksessa on äärimmäisen kiinnostava paradoksi, että samalla kun tekninen kehitys pudottaa pohjaa koko tekijänoikeuden ajatukselta (vrt. että jo kaikkien harjoittama linkittäminen on teknisessä mielessä kopiointia: ajatustapojen hitaasta muuttumisesta kertoo toisinaan vielä kuultava anakronistinen kysymys ”saanko linkittää sivuillesi”), kehitys ”vanhan maailman” puolella vie kohti lainsäädännön tiukentamista. Ajatustenkaan copyright-suojaaminen ei enää ole mahdotonta; ja yksi Saint-Amourin hirtehisistä esimerkeistä kertoo yksittäisen sanan (”olympia”) tekijänoikeuden vahvistamisesta instituutiolle (Yhdysvaltain Olympiakomitea), joka sentään ilmaantui maailmaankin vasta nelisentuhatta vuotta jälkeen sanan syntymän. Rauno Räsänen taannoin blogasi yhtä riemastuttavasta tapauksesta, jossa John Fogertya yritettiin estää kopioimasta itseään. Margareth Mitchellin perikunta taas näyttää pitävän oikeutenaan paitsi päättää, kuka saa kirjoittaa ”jatko-osia” Tuulen viemään, myös säätää, että Scarlett O’Hara ei niissä saa kuolla.

Ottaen huomioon siis, että yhdet eivät halua luopua oikeuksistaan ja toiset eivät niitä enää voi noudattaa, saatamme hyvinkin elää (ehkä vielä pitkäänkin jatkuvia) vallankumouksellisia aikoja. Muuten olen sitä mieltä, että tekijänoikeuden voisi kumota saman tienkin.